tiistai 26. huhtikuuta 2016

A translation of yesterday's text, as requested.

1.
The cutting is beginning to have the courage to be its own self, the Monstera deliciosa has grown a new leaf. Today the wind blows hard. My room was clean and pleasing in the morning.

2.
The new Tuli&Savu contains poems and an essay by Nikita Safonov. They vie for that which I have repeatedly come into contact with in recent days: acces to the other sides of objects' names, into unfiltered reality. I suppose it is the roots of phenomenology penetrating ever deeper into the ground of being and thought. Today it is sometimes called metarealism.

Markku Paasonen's novel Little Fish Eat Big Fish contains this thought too. The main character, a failing writer, realizes that writing only serves to conceal the world behind words, not to reveal it. That is why he leaves his cabin, gives up on his secluded life. The text is prose because it explains the thought in a recognizable fashion and in doing so makes it slightly less dangerous.

Safonov doesn't try to explain philosophy through language, but rather to perform it. Poems are rituals, they contain and conceal an emancipatory possibility, a breaking of the limitations of perception. And like all rituals, in practice they are very difficult to understand. In reading them the analytical mind feels helpless, but the mind that is able to perceive and repeat what it perceives can continue working (as long as the confused analyzer doesn't forcibly stop it). Whether this perceiving and repeating leads to some new understanding isn't in the reader's power. The collective forces that control thought are much stronger than those of the individual who thinks.

3.
This is what I have been learning through poetry, consciously or unconsciously: the thoughts that first spring to my mind upon my seeing or doing something that other people also see and do, are the same thoughts that spring to other people's minds. First thoughts are always collective, almost instinctive. So are second thoughts in those few, whose diets contain enough surplus calories for them to ever get that far. Third thoughts are very rare.

4.
A fourth thought is usually a poem. A poem is a fourth thought.

5.
Everything I have explained above consists of second thoughts. It may well be that this second-thinking is the most common form of thinking in contemporary society, because it is the politicians method of justifying and explaining his actions. It is not complicated, but it is far enough removed from primitive reactiog for it to not seem completely barbaric. It is not: ”We'll do this”, but rather ”We'll do this, because...”. But the ”because” of a second thought must always be a first thought.

6.
This is how I understand most of modern politics. It is not primitive reaction. It is primitive reaction that is interrupted for the time it takes to put on a shirt and necktie and then continued.

7.
Nowadays everything I do ends up revolving around politics. I woke up today and was very satisfied with my room's orderliness. While cleaning in the evening I had anticipated being pleased in the morning. How wise.

8.
Empedocle thought fourth thoughts. He was wrong about everything. He invented the theory of the Four Elements. He jumbed into the mouth of Mount Etna in order to see, whether metempsychosis was real.


9.
I wonder what it feels like to be so goddamn stupid.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

1.
Pistokas alkaa uskaltaa olla oma itsensä, peikonlehti on tehnyt lehden. Tänään tuulee kovaa. Huoneen siisteys aamulla miellytti.

2.
Uusi Tuli&Savu sisältää Nikita Safonovin runoja ja esseen, jotka olen kääntänyt. Ne tavoittelevat sitä, mille olen viime aikoina altistunut monessa paikassa: esineen nimen taakse pääsemistä kohti suodattamatonta olemista maailmassa. Se on kai fenomenologian juurakon yhä syvempää työntymistä maailman ja ajattelun multiin, nykyään esimerkiksi metarealismin nimellä.

Markku Paasosen romaanissa Pienet kalat syövät suuria kaloja siitä puhutaan myös. Päähenkilö, joka on epäonnistuva kirjailija, havaitsee, että kirjoittaminen vain piilottaa maailmaa sanojen taakse, ei paljasta sitä. Siksi hän lähtee mökiltä pois, keskeyttää erakkoelämän. Teksti on proosaa, sillä se selittää ajatuksen tunnistettavasti ja samalla tietenkin tekee siitä hieman vaarattomamman.

Safonov ei yritä selittää filosofiaa kielellä, vaan performoida sitä. Runot ovat rituaaleja, joihin on kytketty ja kätketty emansipaation mahdollisuus, havaitsemistavan rajoitteiden murtuminen. Ja kuten rituaalit, ovat ne käytännössä hyvin vaikeita ymmärtää, niiden ääressä analysoiva mieli tuntee itsensä avuttomaksi, mutta vastaanottoon ja vastaanotetun toistoon kykenevä mieli voi jatkaa toimintaansa, ellei hämmentynyt analyytikko sitä tietentahtoen estä. Se, kasvaako vastaanottamisesta ja toistamisesta sitten jotain uutta ymmärrystä, ei ole ihmisen itsensä päätettävissä. Ajattelua ohjaavat kollektiiviset voimat ovat paljon määräävämmät kuin ajattelevan yksilön voimat.

3.
Tätä asiaa olen runouden kautta opetellut tietoisesti tai tiedostamatta: ajatukset, joita ensimmäisenä ajattelen, kun näen tai teen jotakin, mitä muutkin näkevät ja tekevät, ovat samoja ensimmäisiä ajatuksia kuin ne, mitä muutkin ajattelevat. Ensimmäiset ajatukset ovat aina kollektiivisia, miltei vaistomaisia. Niin ovat toisetkin ajatukset niillä harvoilla, joiden ravinnossa on tarpeeksi ylimääräisiä kaloreita, että sinne asti pääsevät. Kolmannet ajatukset ovat jo tykkänään harvinaisia.

4.
Neljäs ajatus on yleensä runo. Runo on neljäs ajatus.

5.
Kaikki edellä selittämäni koostuu toisista ajatuksista. Voi olla, että tämä toisinajattelu-toisenajattelu-toinenajattelu on nyky-yhteiskunnassa laajimmalle levinnyttä, sillä se on poliitikon tapa perustella ja selitellä toimintaansa. Se ei ole monimutkaista, mutta se on kyllin kaukana puhtaasta reaktiosta ollakseen vaikuttamatta täysin barbaariselta. Se ei ole "toimikaamme näin", vaan "toimikaamme näin, koska...". Mutta toisen ajatuksen syyn on kuitenkin oltava ensimmäinen ajatus.

6.
Tällä tavalla ymmärrän ison osan nykyisestä politiikanteosta. Se ei ole puhdasta reaktiota. Vaan puhdasta reaktiota, joka on keskeytetty kravatin solmimisen ajaksi, ja sitten jatkettu.

7.
Kaikessa, mitä teen, päädyn nykyään politiikkaan. Heräsin tänään ja olin tyytyväinen huoneen siisteyteen. Olin illalla siivotessani ajatellut, että saan aamulla herätä tyytyväisenä. Miten viisasta.

8.
Empedokles ajatteli neljänsiä ajatuksia. Hän erehtyi aivan kaikessa. Hän keksi teorian neljästä alkuaineesta. Hän hyppäsi Etnan kraateriin selvittääkseen, onko jälleensyntymä totta.

9.
Millaista mahtaa olla, kun on niin helvetin tyhmä?

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

1.
Herttoniemessä hampaistani otettiin röntgenkuva. Sain nähdä yläleuan, jonka toisella puolella ei ole enää viisaudenhammasta ja jonka toisella puolella viisaudenhammas ei ole puhjennut vielä kokonaan. Se oli vähän uhkaavan näköinen. Röntgenhuoneen seinällä oli Pierre-Auguste Renoirin maalaus.

2.
Charles Ivesin 4. sinfonia esitettiin Musiikkitalossa. Oli vaikea olla nauramatta ääneen sitä kakofoniaa. Ajattelin, että tämä on demokraattista musiikkia, kun lavalla oli kolme flyygeliä, kaksi harppua, sinfoniaorkesteri, jousikvartetto, Hannu Lintu ja kaksi apulaiskapellimestaria. Siinä oli lainsäädäntövaltaa, toimeenpanovaltaa, tuomiovaltaa ja neljättäkin valtaa, sekä erilaisia säätyjä, puolueita, vähemmistöjä ja enemmistöjä. Yhdessä kohdassa soi päällekäin virsi, pianosoolo, kolme marssia ja fuuga. Mahtavaa. Konsertissa esitettiin myös Mozartin klarinettikonsertto ja kantaesitettiin Osmo-Tapio Räihälän Myriad.

3.
Istun Pullman Barissa. Katja on Toverin tietovisassa ja odotan, että se loppuu. Minulla on ikkunapaikka Rautatientorille. Kaksi miestä tönii toisiaan. Mikä ihmisiä vaivaa? Yhdet tupakoivat ja näyttävät halogeenivalossa kelmeiltä. On vaikea uskoa kenenkään olevan onnellinen juuri silloin, kun he seisovat steissin itäisten sivuovien pylväikössä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Kirkon siluetti aamua vasten kuin palapelistä puuttuisi taivaspala,
kauniissa maailmassa on kylmä ja tuulee, näkymätön käsi

repii piippujen savuja, kerrostalot silputtua savea ja kiveä,
mielialoja, auringon rasvainen peukalo ikkunoissaan,

kerrostalot katakombeja, tämän- ja tuonpuoleisia,
tietoverkot, henkimaailma ja tajunnantilojen kiertokulku

limittyvät tähän, elämäksi koverrettuun tyhjään tilaan,
jonka ympärillä kuluu aikaa, ja alkaa ehkä sataa,

lokit kaupungin yllä kuin alaviitteet ja pilvet
lausuvat pitkiä, matalia vokaaleja, jotka ovat tuuli.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

On Ligeti's Aventures and Nouvelles Aventures




I've never associated György Ligeti's music with instantly recognizable, direct human emotion or musical development intertwined with emotional development. If emotion must be spoken of then I'd rather characterize the Ligeti I've listened to as music that estranges from conventional modes of feeling.

His Aventures & Nouvelles Aventures (1962–1966) are therefore an exception in that they are very recognizable to all humans, regardless of how well versed they are in the avant-garde music of the latter 20th century. At first the work makes you laugh but amid this laughter a sense of absurdist alienation is soon felt. It turns out there's something very terrifying about this work that the singers' comically exaggerated movements and expressions can't cover up.

I saw a performance at the St. Petersburg Philharmonic on 18.11.2015. The music was played by the Melos Sinfonia new music ensemble accompanied by three singers. All performers were British. 

Ligeti subtitled this work as a 14-scene play and therefore the music seems very incidental. It is often drowned out by the singers' whooping and yelping and chattering and there are also long silences. This applies to the two pianos, the French horn, the flute, the cello, the clarinet and the bass. 

The percussionist's role differs from these and is much more important. He frequently silences the singers by swinging a sledgehammer, popping plastic and tearing paper. To take a psychoanalytical point of view, he's the super ego, a punishing, oedipal Daddy, who pronounces a deafening imperative each time the performers' emotions threaten to get out of hand. This has a great effect on the listeners as well, who emphasize with the singers.

After the initial ridiculousness of the performance, pity and a certain aversion begin to dominate. These feelings arise from perceiving the performers as something other than human, less than human, actually, because, despite not being able to speak, they have all the trappings of civilized individuals; they are standing straight in suits and dresses on a stage in a concert hall. The effect is fundamentally different from a traditional operatic or lied performance where the performer suppresses her self and, by conveying the abstract or universal feelings of the music/text, elevates herself to a decidedly higher level than the audience.

The performers in Aventures & Nouvelles Aventures are simultaneously pre- and post-language. They are humans turned monkeys, consciousnesses stripped of (almost) everything that is received through conditioning, education, training and self-development. All they retain is a comical, childlike tendency to repeat gestures and facial expressions normally associated with middle class adult humans, and a bourgeois sort of hostility towards each other. This is where the oedipal percussionist is again relevant: when he isn't silencing the performers with his imperative crashes, the performers emulate these sounds to silence each other.

This repetition of adult gestures in combination with the singers' various absurd vocalizations makes one wonder about the type of consciousness being portrayed in the piece. In the performance I saw and in most clips on the internet the singers accented feelings of confusion in their performance. It is as if the characters remember that there's something they've forgotten, a past life of sorts, and they see it around them and in themselves, yet do not know what any of it means. They wonder at the concert venue, at the spectators and at themselves. Why are they dressed so well? Why are their voices so well trained and able to produce such varied and beautiful sounds? What does it all mean? The answer is language. Everything around and about them is the direct or indirect product of linguistic actions and, ironically, language is the one thing they cannot know about. There's nobody to tell them. Speaking during concerts is strongly discouraged.

Witnessing these innocents discover themselves is unsettling, but watching them discover each other is even more disturbing. Ligeti's libretto has apparently captured the principles of animal communication very well and judging by the consistency and uniformity with which different performers are able to convincingly reproduce it, this form of communication must not be very deep under the surface of our refined conversations and learned gestures. After establishing a modicum of control over themselves, the performers set about trying to control each other. Control in this case means silencing the other and this is done via aggressive noises, barks and yelps. The performers form temporary alliances that dissolve within seconds. The soprano screams at the mezzo-soprano and the mezzo-soprano screams at the baritone, who looks to his side and, not finding anybody there, is taken aback and immediately ridiculed by the others until the percussionist terrifies everybody by puncturing a balloon and the dynamic, again, alters. A harmony of all three voices is established only momentarily, when the singers pick up megaphones and wail through them.

It is a soberingly human performance to watch. There is a constant feeling of control being lost. Without any arbitrary signs or laws of harmony to make anything mean anything or develop in a meaningful way the performance is trapped on an abstract level. The performers, unable to become rational subjects, can only communicate by passing bare emotion onto each other. It is like watching people sneezing at each other. Or slapping each other with fish.

And this is how I would characterize the latter 20th century avant-garde more generally as well. It is music that has forgotten how to be music and has begun again in spite of itself, with its classical/romantic structures of feeling intact but estranged and intensified by the lack of structures of control. Classical harmony and regular rhythm, for instance, are long gone. This either leads to the invention of new super-suppressing super-structures like Steve Reich's and Terry Riley's minimalisms, Stockhausen's electronics and krautrock's motorik beats or Alfred Schnittke's terrifying, uncontrollable melancholy and Birtwhistle's cacophony of perceptions or a sort of zen acceptance and fascination with new possibilities of sound, like Brian Eno's and Harold Budd's ambient stillness, Pauline Oliveros' echo-chamber experiments in Deep Listening or Saariaho's evolving textures. Not to speak of various anti-modern romantics, anti-postmodern moderns and anti-post-postmodern postmoderns.

To conclude, this was a very strange and a very rewarding thing to experience.

And to misparaphrase a paraphrase (Niin&Näin, 3/15) of Jean-Luc Nancy's À l'écoute (2002), wherever your ears are, that's where you are. Hearing creates the illusion of being at the center of things. Other senses require movement, interaction, the traversing of physical (touch) or mental (sight) distances. Hearing just happens; it is a state of being engulfed by the world and being reduced to the minimum of what constitutes you, of having your mental but not your physical boundaries defined. As I understood Nancy, the subject is a physical space where sounds resonate.

In silence we would not be.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Keksittyjä unia / Vanhaa kiinalaista runoutta



I
Istuimme Karhupuistossa ja kosketin lannettasi.
Poliisi kulki puiston halki. Oli jo myöhäinen syksy ja poliisilla oli toppatakki.
Koiranulkoiluttaja nojasi kioskin tiskiin.
Helikopteri lensi matalalla: THOKTHOKTHOKTHOKTHOKTHOKTHOK!



II
Heräsin unkarilaisen, erään Kristófin, vierestä.
Olimme nukkuneet huonosti ja lempineet huonosti.
Aamupalalla hän kieltäytyi syömästä appelsiineja. Ne olivat Israelista tai jostain.
Minäkin kieltäydyin. En halunnut, että sormet haisevat appelsiinilta.
Radiossa kerrottiin, että kolmas maailmansota on alkanut.


III
Ajoin junalla Jekaterinburgiin ja kävelin joenvartta pilvenpiirtäjiä kohti.
Lokit kaartelivat niiden lasiseiniä vasten kauniimmin kuin taivasta vasten.
Johtuiko se kauneuden määritelmien epäluotettavuudesta? Minusta vai teoriasta?
Paluumatkalla liikemies söi kolmioleivän ja pihisi unnissaan, ylin nappi auki.
Minun unessani hänenkin oli hyvä nukkua, nähdä äitinsä jälleen, astua tietämättään samoihin virtoihin.

torstai 8. lokakuuta 2015

Postikortteja

1.
Hyvä Svetlana Aleksijevitš,

onneksi olkoon! Olen iloinen puolestasi, kun sait tänään Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Olin kuullut aikaisemmin teoksestasi Tšernobylskaja molitva, mutta en ollut sitä pitkään aikaan tiedostanut, saati nimeäsi. Luin työpäivän parin viime tunnin aikana haastattelujasi ja kommentaareja sinusta sekä katkelmia teoksista ja vaikutuin syvästi. Kirjoittamistapasi asettaa luovuuden ja egon syrjään ja keskittyy palvelemaan, parantamaan.

Polyfonisuus on avainsana, joka jo palkintoperusteluissa mainittiin. Ajatus moniäänisestä kirjoittamisesta on sinänsä taivaanvanha ja soveltuu vaikka Uuden testamentin ja erityisesti evankeliumien muodostaman ristivalotuksen tulkitsemiseen. Myös arvostamani kirjailijat Paavo Rintala ja Studs Terkel ovat kirjoittaneet tässä lajissa, ja Mihail Bahtin on määritellyt Dostojevskin teokset polyfonisiksi vaikka edellisiin ja sinuun verrattuna ne ovat sitä hyvin rajallisessa mielessä.

Minusta tuntuu, ettei termi nauti ansaitsemaansa arvostusta. Itse asiassa minusta tuntuu, että sen pitäisi olla nykyaikana aivan keskeinen: hiiteen auktorisoidut mielipiteet, tarinamonoliitit, teoriat ja miehinen MIE. Fiktion voimanlähde on koko modernin aikakauden ajan ollut realismi, sosiaalinen ja psykologinen todenkaltaisuus. Sitten postmodernistit äkkäsivät, että realismi on luonut kerrontakeinojen joukon, joka on niin yleinen, että uskomme toden olevan noiden tyylikeinojen kaltaista. Siispä ne dekonstruoitiin, mutta ne jäivät jäljelle ja tekijä jäi myös vaikka julistikin itsensä kuolleeksi. 

Olisin pettynyt kovin jos palkinto olisi myönnetty jollekin Dylanille, Murakamille tai Morrisseylle vaikka ensimmäistä ja viimeistä heistä arvostankin (Murakamia en ole lukenut enkä ole kiinnostunut). Mutta mihin he sitä tarvitsevat? Ja miksi me ylipäänsä haluamme heidän saavan palkinnon: koska uuden etsinnän sijaan sorrumme haluamaan vain korkeinta vahvistusta sille, minkä jo valmiiksi tiedämme ja mistä pidämme.

Nobelin testamentissa asetetaan palkinnon ehdoksi ideaaliin suuntautuminen ja se tuntuu vanhanaikaiselta. Postmodernista vasta irtautumassa olevana aikanamme se alkaa helposti tarkoittaa vain Ruotsin akatemian (liberaalien) poliittisten mielipiteiden mukaista maailmankuvaa. Morrisseylle voi silloin antaa palkinnon, koska ihmiset, joista minä tykkään, tykkäävät Morrisseystä. Silloin Barack Obama voi saada rauhanpalkinnon.

En ole niin naivi, että ajattelisin teoksiesi olevan kokonaan minuudettomia ja epäitsekkäitä. Tšernobylin rukouksessahan sinä haastattelet muun muassa itseäsi ja ylipäänsä tekstisi vaikuttavat tunteisiin tavalla joka on liian vaikuttava ollakseen spontaani ja taiteeton. Hyvä kaunokirjallisuus edellyttää alistumattomuutta ei-esteettisille kriteereille ja se tarkoittaa, ettei puhdasta altruismia ole kaunokirjallisuudessa. Vapautta on ja vapaus on paljastavaa - paljaus on sitä, mitä tämä tarinoin ja mielipitein kahlittu yhteinen tajuntamme kaipaa.

Kunnioittavasti,
Pauli

P.S. Teoksestasi tuli mieleen tarina, jonka kuulin eräältä yliopisto-opettajalta Tverissä vuonna 2011. Vuoden 1986 huhtikuussa hän asui Ukrainassa, lähellä Tšernobylia. Ydinvoimalaonnettomuudesta ei aluksi kerrottu mitään. Ennen kuin kukaan tiesi, mitä oli tapahtunut, kaikki kaupungin puut pudottivat nuoret lehtensä. Se sai ihmiset vanhatestamentillisen pelon valtaan.


2.
Rakas Morrissey,

anteeksi kun käytin sinua esimerkkinä edellisessä kirjeessä. Valitsin sinut täysin mielivaltaisesti. Jos haluat, voit kumittaa nimesi ja kirjoittaa tilalle Philip Roth.

Terveisiä hyytävästä Pietarista,
Pauli


3.
Hyvä Alain Badiou,

tulin viimein aloittaneeksi kirjasi Apostoli Paavali: universalismin perustaja eilen illalla. Ostin sen vuosi sitten. Se on mielenkiintoinen kirja, sillä tunnustat siinä uskonnollisen ajattelun arvon vaikka olet käsittääkseni ateisti. Kirjoitat relativismia vastaan ja universaalin ajattelun puolesta. Se on tietysti rohkeaa ja välttämätöntä. Tunnistat Paavalissa subjektiivisesta uskonnollisesta kokemuksesta kumpuavan vakaumuksen, joka sallii hänen nähdä lakien ja tapojen ja vähemmistöjen ja enemmistöjen ohi johonkin, mitä ei voi kutsua muuksi kuin totuudeksi vaikka se onkin totuus, joka kumpuaa historiallisesta tapahtumasta, ylösnousemuksesta. Totuus ei siis ole abstrakti, se on konkreettinen ja vieläpä prosessiluonteinen: alkanut, mutta loputon, kehittyvä, määrittämätön.

Koen tämän vapauttavana, sillä pelkään relativismia enkä voi mitenkään uskoa, etteikö solidaarisuus olisi itsekkyyttä arvokkaampaa ja suvaitsevaisuus heimoajattelua tärkeämpää, armo arvokkaampaa kuin rangaistus.

Paavalin ajattelu oli pyrkimys uida suojaan konservatiivisen juutalaisen yhteiskunnan ja kokonaan eri tavalla konservatiivisen roomalaisen yhteiskunnan akanvirrasta. Kristinusko syntyi poliittisesti vaikeana aikana ja poliittisesti vaikeasta ajasta. Jeesuksen pienen kapinan roomalaiset ja juutalaiset saivat kukistettua kutakuinkin yhteistuumin, mutta neljäkymmentä vuotta Jeesuksen tappamisen jälkeen juutalaiset nousivat suuremmalla joukolla kapinaan ja roomalainen sotakone hävitti heidän temppelinsä, lähes tuhosi koko kulttuurin.

Tänä paineiden kasautumisen aikana Paavali matkusteli ympäri Välimerta ja kehitti varsin omavaltaisesti uutta uskontoa. Hänkin oli rohkea ihminen, joka ilmeisesti oli sopivasti kiinni ajan hengessä ja sopivasti irrallaan siitä.

Noh, kristinuskon universalismi on nykyään varsin heikkoa vaikka ajatuksen tasolla siinä ei mitään vikaa olekaan. Siellä mistä minä tulen ihmiset vain eivät enää usko, ja ne, jotka uskovat, takertuvat valitettavan usein uskonsa lisäksi kaikenlaiseen Raamattuun sisältyvään arbitraariseen hölynpölyyn. Tarvitsemme siis uuden kontekstin universaalille ajattelulle ja käsittääkseni tämä on se, mitä sinäkin kirjassasi painotat. Ensi viikolla, kun olen lukenut sen loppuun, voin kirjoittaa asiasta tarkemmin.

Laitan tähän vielä pitkän lainauksen, joka on hyvin ajankohtainen, sillä se tyhjentää koko sen ajatuksen, jolla oikeistolaiset tahot vastustavat Suomeen ja Eurooppaan suuntautuvaa maahanmuuttoa.

"Yhtäältä meillä on pääoman kaikkialle tunkeutuva automatiikka, joka on toteuttanut Marxin nerokkaan ennustuksen siitä, kuinka maailma saa kapitalismissa vihdoinkin oman muotonsa tai hahmonsa markkinoina, maailmanmarkkinoina. Tämä muodostelma pakottaa kaikkialle järjestyksen, jossa vallitsee abstrakti yhtenäistämisen laki. Kaiken, mikä liikkuu, täytyy olla laskettavissa, ja kääntäen: mikään ei voi liikkua, ellei se ole laskettavissa. Kaiken lisäksi juuri tämä sääntö selittää paradoksin, jota vain harvat uskaltavat korostaa: juuri sillä hetkellä kun kaikki ylistävät yleistettyä (pääoman) vapaata kiertoa ja reaaliaikaisen kulttuurisen kommunikaation fantasiaa, ne lait ja säädökset, jotka estävät ihmisten vapaan liikkumisen, ovat tosiasiassa joka puolella vahvistuneet ja moninkertaistuneet.[--] Kaiken laskettavissa olevan ja etenkin pääoman, joka viime kädessä määrää sen, miten kaikki laskut lasketaan, vapaa liikkuvuus - innokas jess, jess! Sen äärettömyyden, joka ainutkertainen ihmiselämä on ja joka ei ole laskettavissa, vapaa liikkuvuus - ei ikinä!"

Rauhallista Pelagian päivää,
Pauli


4.
Hyvä emerituspiispa John Spong,

katsoin tämän luentosi eilen ja ajattelin, että kristinusko on kenties sittenkin pelastettavissa.


Parhain terveisin,
Pauli


5.
Katja!

Esikoisromaanisi Käy kaikki toteen julkaistiin viime viikolla. Minä luin sen jo tammikuussa PDF:stä. Varmasti se on kovin erilainen nyt kansien välissä, sillä tiedän sinun työstäneen käsikirjoitusta varsin aktiivisesti koko kevään ja kesän. Nautin siitä silloin jo kovasti enkä malta odottaa, että pääsen siihen nyt taas käsiksi. Romaanisi on häkellyttävän fiksu, muistan lukeneeni ja jännityksellä odottaneeni, mitä teksti tekee seuraavaksi ja muistan, että yllätyin aina liuskan vaihtuessa. Yllätyin sekä pienistä yksityiskohdista että isoista tekstuaalisista ideoista, jotka loivat kerrontaa alati uusiin muotoihin, jollaisia en ollut ennen nähnyt. Kaikessa kekseliäisyydessään romaani tuntui kuitenkin hyvin inhimilliseltä, mitään itsetarkoituksellisen kokeellista siinä ei ollut. Olen todella iloinen, että tekstisi on putkahtanut maailmaan ja toivon, että monet ihmiset lukevat sen.

Sinun,
Pauli


6.
Hyvä veli!

nyt kun vuodenvaihteessa muutat takaisin Suomeen ja aikataulusi on höllempi, muista kirjoittaa säännöllisemmin ja enemmän, niin ei tarvitse kerralla kirjoittaa niin paljon.

Sinä itse,
Pauli