Pauli Tapio

Выдуманная улица 33

Общежитие Тверского Государсвенного Университета, Дом 3

Город Тверь

Тверская Область, Россия


Kansanedustaja Olli Immonen

Suomen Eduskunta

Helsinki, Finland



Arvoisa kansanedustaja Olli Immonen,


Kirjoitan tätä nuorena ulko-oululaisena poikana toiselle nuorelle ulko-oululaiselle pojalle, sillä luin Helsingin sanomien Nyt-liitteestä artikkelin, jossa puhuitte asioistanne. Tunnistin välittömästi itseni. Olemme samanikäiset, mutta tähänastiset elämämme ovat olleet kovin erilaiset. Te olette juuri muuttanut ensimmäistä kertaa elämässänne Isoon Kaupunkiin. Tiedän miltä se tuntuu, sillä olen astunut samaan junaan, ylittänyt samat loputtomat lakeudet, ottanut saman valtavan henkisen askeleen. Viisi-kuusi vuotta sitten minustakin tuli Helsinkiläinen.

     Muutin kaupunkiin suorittaakseni siviilipalveluksen. Myöhemmin pääsin yliopistoon, jossa opiskelen edelleen. Te ette tulleet helsinkiin suorittamaan siviilipalvelusta tai opiskelemaan, vaan saavuitte pääkaupunkiin kansan mandaatilla, niin sanotusti herrojen hommiin. Minä muutin Kannelmäkeen - se on kaupungin kartan luoteisnurkassa. Te muutitte Kamppiin, eli kartan etelälaitaan. Uskon silti, että kokemuksemme suurkaupungista, kun sen humu ensi kertaa iskee tajuntaan, kun katujen vilinään katoaa entinen minuus, ovat samankaltaiset.

      Ensimmäinen vuosi oli vaikea, kun en tuntenut monia ihmisiä ja kaiken suuruus ja nopeus pani pääni pyörälle. Tutkin uutta kaupunkia ja mieleni oli paha, sillä tukenani olivat vain kylmät, kiviset seinät. Kiertäessäni katuja myöhäisinä tunteina, tuli vastaani monenlaista väkeä,  useammankin kansan edustajia. Eräät ihmiset olivat iholtaan aivan mustia. Muistan miten hätkähdin, kun katulampun valokeilaan astui sellainen - kuin ihmishahmon ottanut kaistale kaikkea ympäröivää pimeyttä. Pakokauhua tuntien kävelin eteenpäin: lähestyimme toisiamme - ja tunnistin kaltaiseni ihmisolennon vasta hymyn häikäisevästä valkeudesta ja vaatetuksesta, joka muistutti omaani.

      Olin minä tietysti jo nähnyt, olin kuullut puhuttavan. Neljä lapsuuteni vuotta Lontoossa viettäneenä olin jopa opiskellut samalla luokalla heidän kanssaan. Jotkut olivat ystäviäni, toiset eivät. Pääsääntöisesti ystäviäni olivat ne, joiden koulumenestys vastasi omaani ja täytyy sanoa, etten suinkaan ollut luokan suurimpia pässinpäitä. Silti pelkäsin vastaani kävelevää ihmistä. 

      Miksi? 

      Luulen tietäväni. 

     Valokeilassa oli täysikasvuinen mies, jota kohti kuljin hämärässä, turvattomana, sillä olinhan kaukana kaikesta entisestä ja tutusta: Oulusta, jossa asuin ja kävin lukion, Limingasta, jossa asuin ja kävin peruskoulun. Olin elänyt kauan lapsuuteni kodissa, keskiluokkaisten, rakastavien vanhempieni huomassa, luottaen siihen, että kaiken voi selittää. Mustuuden, kurjuuden, erilaiset maailmankuvat. Että omien ajatuksieni avulla ja lukemalla kirjoja, voin oppia näkemään kaikessa järjestystä ja yhteisyyttä. Että kaikki on hyvin.

      Nyt vastaani käveli olento, josta olin halunnut ajatella pelkkää hyvää, vaikka tiesin, että hänen kotimaassaan oli todennäköisesti sodittu ja että sodan melskeessä aivan samannäköiset ja -ikäiset ihmiset kuin hänkin olivat tehneet kauheuksia: raiskanneet, murhanneet, polttaneet kyliä - asioita, joita en halua tässä kuvata, sillä niistä tulee meille molemmille vain paha mieli. Kyllähän te tiedätte, tehän tunnette tilastot.

     Ja niin minä pelkäsin melkein henkeni edestä, sillä mieleeni tulvivat nuo kauheudet, jotka sotivat kaikkea rakastamaani vastaan. Olinhan tuolloin, kuten edelleenkin, vakaumuksellinen pasifisti, joka yksinkertaisesti pelkää sotaa ja vihaa sitä valtioiden oikeuttamaa kurinalaisen väkivallan muotoa, jota kutsutaan joko armeijaksi tai puolustusvoimiksi. Olin tilanteessa, jossa äiti ja isä ja yhteisö eivät voisi minua suojella. Olin yksin - ensimmäistä kertaa. Minulla ei ollut turvanani edes vartijan koulutusta niin kuin teillä, ymmärrättekö. Tuntematon uhkasi, enkä ollut varma kykenenkö puolustautumaan!

     Mies lähestyi hymyillen kuin Idi Amin voimiensa tunnossa. Vapisin, kun hän pyyhälsi ohitseni, mutta ymmärsin selvinneeni. Ymmärsin, että tällä kertaa vastaani tuli vain tavallinen ihminen, kenties tohtorintutkinnon suorittanut linja-auton kuljettaja tai siivooja. Silti en voi kiistää tunteutteni aitoutta. Toivoin hetken, että tuo mies olisi kadonnut, että hän olisi ollut kaukana, ehkä Afrikassa tai amerikkalaisen musiikkivideon sukkelakielisenä pahiksena.

      Lopulta kuitenkin, jonkin ajan kuluttua, ymmärsin pelkääväni enemmän omia alkukantaisia tunteitani, kuin niiden kohteita (sanottakoon meidän kesken reilusti vaan että musulmaaneja ja neekerejä). Ymmärsin, että jos eläisin pelkojeni ja vaistojeni mukaan, joutuisin taisteluun, joka vie kaikki voimani. Minun pitäisi muuttaa maailma, astua riveihin, joissa vallitsee ehdottomuus ja vastakkainasettelu. Minun pitäisi uskotella itselleni ja muille, että ymmärrän jotain, vaikka en tosiasiassa ymmärrä paljoakaan. Valitsemalla aseikseni mielipiteet, joutuisin kieltämään kauneuden, jota löytyy kaikkialta täästä keskeneräiseksi jääneestä maailmastamme. Minulla ei olisi aikaa tutkiskella mieltäni kirjoittamalla erilaisia ja -tasoisija runoja. En olisi ehtinyt opetella jonglööraamaan, enkä muuttaa Venäjälle edes täksi yhdeksi kesäksi. Istuisin ehkä siellä missä te nyt, helteisessä kopperossa (Osta pöytätuuletin, muista juoda vettä!) ja yrittäisin ottaa selkoa asioista, jotka lopultakin ovat melko arkisia ja kaukana siitä harhasta, siitä alkukantaisesta kauhusta, jota olen ajautunut palvelemaan.

      En tiedä, kumpi meistä on pöllämystyneempi: tekö siellä historiallisten oikkujen seurauksena syntyneen valtiomme korkeimmassa kammarissa, vaiko minä, joka elän täällä vieraan kansan keskellä, yrittäen päivittäin käsittää, miksi mulkosilmäinen kassaneiti on minulle aina töykeä ja miksi lasipulloja on pakko rikkoa kadulle (Eikö niihin voisi säätää panttia, että sikailu loppuisi; mihin maailma ylipäänsä on menossa?). Joka tapauksessa toivon, että rakkaasta kotikaupungistani tulee teillekin hyvä paikka elää, että saatte paljon uusia, fiksuja ystäviä ja koette monenlaisia uusia asioita. Ehkä tekin vuosien kuluttua muistelette menneitä ja naureskelette, että kyllä se oli melkoista kun olin ekaa päivää Hesassa.


Kunnioittavasti,


Pauli Tapio


Ps. Kumoa tupakkalaki. 

1 kommentti:

  1. "Minun pitäisi uskotella itselleni ja muille, että ymmärrän jotain, vaikka en tosiasiassa ymmärrä paljoakaan."

    Sivaltaa. Oikein.

    VastaaPoista