William McGonagall

Täysin ymmärrettävästä kysynnän puutteesta huolimatta tarjoan tuoreina käännöksinä kahden runon kattavan läpileikkauksen Skotlannin huonoimman runoilijan, William McGonagallin (1825 - 1902) tuotannosta. Olen pyrkinyt välittämään tekstien huonouden sellaisena, kuin se alkukielellä ilmenee, mutta kunkin kielialueen huono runous on huonoa omalla tavallaan. Joitakin rikkomuksia mittaa, kielioppia ja tyylitajua kohtaan olen siis joutunut jättämään suomennoksesta pois. Vastaavasti olen käyttänyt suomen kielelle tyypillisiä huonon kielenkäytön muotoja, tehonsa menettäneitä arkaismeja, metristä hoipertelua, ym. sellaisissa kohdissa, joissa ne vaikuttavat kaikkein toimimattomilta.

McGonagallin runouissa huonous ilmenee erityisesti banaalina, kömpelönä kielenkäyttönä ja rytmiikan kömpelyytenä. Banaalius kääntyy helposti toiselle. Metristä epäpätevyyttä olen pyrkinyt välittämään kääntämällä säkeet perstuntumalta ja väkivaltaisesti. Periaatteessa kaksitavuisiin runojalkoihin nojaavaan rytmiin olen sotkenut runsaasti daktyylejä ottamatta huomioon pituutta. Kuu-runon tapauksessa mitta on pohjimmiltaan daktyylistä, mutta tätä en ottanut käännöksessä juurikaan huomioon. Runoilijan huolimattomuus vaatii huolimattomuutta kääntäjältäkin. Preeria-runon tapauksessa ei ole mielekästä kysyä, onko käytössä jambi, vai trokee. Säkeiden alussa esiintyvä yksitavuinen sana (usein "ja") ei yleensä määritä säkeen rytmiä, vaan jää huojumaan anakruusin ja jambin nousevan tavun välimaastoon.

Ja entä miksikä? No eipä mistään erityisemmästä syystä. Tänään on sunnuntai.

Eksyksissä preerialla

Eräässä Yhdysvalloista, joitakin vuosia sitten
alkoi kerran hyvin kova myrsky luminen,
johon melkein kuoli ryhmä työmiehien,
jotka olivat tehneet päivän työt – heitä oli yhdeksän tai kymmenen

Välimatkaa leiriin oli yli kaksikymment' mailia
ja koska satoi märkää lunta, heidän vaatteensa tuntuivat kosteilta,
kun he lähtivät leiriään kohti, joka oli suuressa lehdossa,
ja perille päästäkseen miehisesti he myrskyä vasten marssivat.

Tuuli tuiversi hyvin kovaa, lumi putosi nopeasti
ja silti he edelleen talsivat, mutta hieman apeasti,
ja lumi tippui niin nopeasti, ettei he mitään nähneet
ja he alkoivat ajatella että preerialle olivat eksyneet.

Ja äkkiä he jalanjäljen jäljet lumessa näkivät,
jotka olivat heidän omat jäljet, kun he eteenpäin kävivät.
Silloin he tiesivät eksyneensä suurelle preerialle,
ja mitä he saattoivat tehdä moiselle ääritilanteelle?

Silloin heidän sydämensä surusta alkoivat uppoamaan
pelosta joutua yöksi jäämään lumeen makaamaan,
ja he huusivat ”Jumala oi auta meitä reitti löytämään
tai muuten joudumme yksinäiseen preeriaan häviämään.

Ja sillä välin kun he seisoivat kylmässä väristen
yksi joukosta erään hevosen pani merkille,
joka tunnettiin nimellä Vanha Jaska,
joten sen suitsiin tarttuminen oli heille selvä aska.

Kun hevonen päästettiin irti se korskautti päätänsä ja häntää,
ikään kuin sanoakseen: ”Seuratkaa niin teille seuraa hyvää.
Siis tulkaa pojat ja seuratkaa,
ja vien teidät kotiin turvaan.”

Ja he huusivat: ”Vanha jaska meille näyttää tien voi,
siispä seurataan hänen jälkiään ilman epätoivoa.”
Ja putoava lumi heitä luihin asti hyyti,
mutta hevonen ikään kuin sanoi: ”Olen kotikyyti.”

Ja viimeinkin he huudahtivat innostuksissaan,
kun he katseen loivat leirituleen palavaan,
joka oli heille näky hyvin iloinen,
ja he Vanhaa Jaskaa silittivät merkinnä kiitollisuuden.

Ja he Jumalaa kiittivät heidän pelastuksestaan,
ja he Vanhan Jaskan ympäri tanssi innoissaan,
ja pitäen siitä päivästä Vanha Jaska oli suosikki heidän,
koska hän heidät kotiin johti halki tiettömäin preeriateiden.


Kuu

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
olet mun katseellein näky ihanin,
kun taivaan korkeuksia tarkkaan,
saat riemun kyyneleen silmässäin aikaan.

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
eskimoakin piristät öisin
sillä sallit hänen kaloja pyytää,
joita vesi kielell' hän vatsaansa syytä

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin
piristät kettuakin öisin,
ja sallit viedä harmajan hanhen
maatalon pihalta, keskelt' heinien.

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
piristät maanviljelijääkin öisin
ja syömensä alkaa niin kovasti lyödä
kun hän keskellä yötä pohtii viljelystyötä

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
piristät kotkaakin öisin,
ja sallit sen saaliinsa lahdata
ja pesäänsä sitten rahdata.

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
piristät merimiestäkin öisin,
kun yksin kulkeep' hän kannella purren
kaukaista rakasta ystävää surren.

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
piristat matkamiestäkin öisin,
sillä radan varren sa kirkastaos,
jota pitkin hän kotoonsa kulkeepi jo.

Ihana kuuhut sa hehkuin hopeisin,
piristät rakastavaisiakin öisin,
kun he yksin lehdossa aamua ennen,
lempivät, sitten kotohon mennen.

Ihana kuuhut, sa hehkuin hopeisin,
piristät salametsästäjääkin öisin,
sillä sallit asettaa ansoja
pyytääkseen kaneja rusakkoja.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti