Mandariinin syömisestä

Mandariinin syöminen on meditatiivista. On pakko keskittyä tekevillä käsillään ja antaa ajatusten vähän lepattaa. Jos syö mandariinia samalla kun katsoo televisiota, ei kumpikaan maistu. Ei kannata edes haaveilla mandariinin syömisestä samalla kun lukee.

Tunisialaisessa elokuvassa Satiinin puna on kohtaus, jossa vanha mies tulee tyttärensä ja lapsenlapsensa luokse kylään. Hän näkee pöydällä kulhon appelsiinejä ja poimii yhden. Hän ottaa appelsiinista kiinni molemmilla kourilla ja halkaisee sen yhdellä liikkeellä. Sitten (välittämättä siitä, paloitteleeko hän sen lohkojen mukaisesti) hän jakaa appelsiinin kolmeen osaan. Tyttärelle hän antaa suurimman, lapsenlapselleen keskimmäisen ja ottaa itse pienimmän osan. Se kohtaus tuskin on näytelty. Pappa on oikeasti syönyt todella paljon appelsiineja. Voi jopa olla, että hän on elämänsä aikana syönyt ainakin yhden appelsiinin joka päivä. Kyllä silloin tulee mestariksi: appelsiinien heimo luovuttaa miehen käsille salaisuutensa ja siihen salaisuuteen liittyy aimo annos Rauhaa. Tietäminen on tuskaa. Tekeminen lievittää tuskaa. Silloin, kun tietäminen ja tekeminen yhdistyvät ja muuttuvat erottamattomiksi, koko tuskan kategoria menettää merkityksensä ja oleminen muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi ja, noh, alkukantaisemmaksi.

Ehkä pyrin samaan. Kuorin mandariinia, siivoan sen pinnasta pois turhia säikeitä ja samalla annan jonkin kymmenen vuotta sitten nähdyn tunisialaisen elokuvan lipua mieleeni. Syödessäni saavutan väliaikaista ymmärrystä elämästä ja säälin itseäni vähemmän. Pöydällä on auki päiväkirja, jonka merkinnän päätin kappaleeseen: "Nautinko tänään mistään? En." Erehdyin sentään vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti