Rikka ja Malka

Rouva Malka Amalia Rissanen ja Herra Rikka Juhani Rissanen seisovat hyllyvälissä ja tuijottavat veitsiä toistensa silmiin.
– Pepsodent, sanoo Rikka.
– Colgate, sanoo Malka.
Rikka tarttuu Pepsodentiin ja Malka Colgateen. Molemmat hammastahnalaadut putoavat ostoskärryyn.
– Perkele, sanoo Rikka ja poimii colgateputkilon kärrystä aikoen laittaa sen takaisin hyllyyn. Malka tarraa kiinni ja yrittää repiä sen Rikan käsistä.
– Saatanan akka.
– Vimmatun ukonkäppänä.
Mutta Malkan uho on turha, sillä hänen miehensä, joka on paljon vahvempi, vain kiskaisee kevyesti ja pian on Pepsodent ainoa hammastahna, joka ostoskärrystä löytyy.
– Mitään et enää yritä. Nyt me mennään kassalle.
Raivosta tummana ja kostonhimoa puhkuen lähtee Malka seuraamaan miehensä kulkua kohti lyhintä kassajonoa.
Kotimatka ja loput iltapäivästä sujuvat mykkäkoulua viettäen. Sitten koittaa illallisaika.
– Tuossa on sulle. Ryökäle, sanoo Malka ja suorastaan viskaa miehensä eteen lautasen, jossa on paistettuja silakoita, muussia ja jotain kastiketta.
– Etkö sittenkään viittinyt nälkään tappaa, häh ämmä? sanoo Rikka myrkyllisesti ja haukkaa kokonaisen silakan ruotoineen päineen. Hetken pureskeltuaan hän irvistää.
– Perkele kun on pahaa. Mitä tämä kastike on?
– Pepsodenttia.
Rikka kaapii ruoan lautaselta lattialle. Sieltä sen kissat syövät. Tilanne ei nyt enempää eskaloidu, mutta tästä lähtien Rikka pissaa aina rengas alhaalla ja jättää pöntön vetämättä myös kakan jälkeen. Jopa silloinkin kun ollaan kylässä Malkan sukulaisten luona.
Malka puolestaan kieltäytyy käymästä vessassa ollenkaan. Hän alkaa käydä kakalla vanhassa ulkohuussissa. Pissan hän laskee milloin minnekin, perunamaan laidalle, viinimarjapensaiden juureen. Kun ottaa huomioon vielä sen, että Malka on jo pitkän aikaa syönyt samoja raksuja kuin kissat, on ymmärrettävää, että niiden reviirikäyttäytyminen häiriintyy. Eräänä iltapäivänä huomataan, etTä toinen kissoista, vanha ja kuuro Miikulainen, on kadonnut lopullisesti.
Pirtin haju käy nopeasti kerrassaan sietämättömäksi. Vessassa lilluvat Rikan neljän viikon aikana tekemät pökäleet. Takapuolen pyyhkimisen Rikka on joutunut lopettamaan. Hän pesee peräseutunsa vain saunoessaan. Niin teki vanhaisäntäkin.
Monella tavoin Rouva Malka Amalia Rissanen ja Herra Rikka Juhani Rissanen tuntevat nyt nuortuneensa. Ikenet ovat tulehtuneen, totta kyllä, ja käyneet niin herkiksi, ettei tekohampaita pysty enää pitämään. Myös alapään kutina on äitynyt melkoiseksi, mutta mitäpä siitä? Kyllä esimerkiksi heinänteossa joutui aikoinaan kestämään paljon kovempaakin rasitusta ja vaivaa. Silti jaksoi nauraa ja laulaa.
Nyt juuri ei laulata, mutta Malka kaivaa navetasta vanhan Helkaman ja polkee sillä naapuripitäjän Alkoon. Illansuussa hän palaa mukanaan kassi, jossa kilisee viisi pulloa Gambinaa, salmiakkikossua ja yksi pieni pullo mesimarjalikööriä.
– Saanko minäkin? kysyy Rikka.
– Et saa, hunsvotti, vastaa Malka.
– Anna nyt pikku loraus kahvin sekaan, anelee Rikka.
Mutta Malka pysyy lujana:
– Näpit irti, ne on mun. Paskanaama.
Paskanaama. Nyt menit eukko liian pitkälle, miettii Rikka ja päästää suustaan sanan, jota on kyllä monesti pyöritellyt mielessään, mutta ei ole ennen tohtinut lausua ääneen:
– Huora.
Alma jähmettyy. Hän haukkoo hetken henkeään, Sitten kokoaa itsensä ja rääkäisee oikein voimallisesti:
– Homo!
Menee Rikaltakin hetki ennen kuin hän keksii mitään vastattavaa moiseen ennenkuulumattomaan solvaukseen, mutta sitten hän keksii sanoa vaimoaan kullinlutkuttajaksi. Eikä sen jälkeen ole kummallakaan mitään vaikeuksia keksiä toinen toistaan kamalampia panetteluja, jotka tosin vähitellen etääntyvät todellisuudesta. Lopulta Malka sanoo Rikalle:
– Huora, kullinlutkuttaja!
Ja Rikka Malkalle:
– Homo, tuhkamuna!
Herpaantuneina ja hervottomina he lopulta vetäytyvät yöpuulle. Rikka halkovajaan kahden Malkalta varastamansa gambinapullon kanssa ja Malka kukkapenkkiin yhden gambinan sekä lakkaliköörin kanssa. Ensin he tosin irvistelevät toisilleen ja järsivät vasemman käden nimettömiään osoittaakseen, että tuntevat olevansa ikään kuin vihkisormukseen kahlittuja eläimiä.
Sitten koittaa aamu, ihana ja aurinkoinen. Rikka nousee, venyttelee ja kävelee rantaan. Selällä näkyy hänen kolmekymmentävuotta vanha Buster-moottoriveneensä. Pohjatappi on irrotettu, mutta onneksi se on ehtinyt kellua karikolle. Malka on sen käynyt yöllä työntämässä vesille. Kehveli, miettii Rikka hieman harmistuneena, pitääkö minun nyt ampua kostoksi se viimeinenkin kissa.
Malka herää virtsaamisesta rehottavassa kukkapenkissä ja tähyää pihapiiriä kuin nuijamies. Tuolla Rikka kokoaa jonkin sortin roviota. Risujen seassa on villasukkia, patalappuja, esiliinoja ja isoäidin kapioryijyt. Bensa loiskuu ja yksi pieni tulitikku saa aikaan niin komean roihahduksen, että...
Ja sitten on Rikkakin tulessa! Hän heiluttaa käsiään ja heittäytyy maahan kierimään. Mutta mitäpä se auttaa. Hänhän kierii itse läikyttämässään traktoribensassa. Tilanne näyttää kauhean pahalta, melkein toivottomalta, ja Malkan on turha yrittää ylläpitää vihaa ja katkeruutta. Ei sitä voi huolestumatta seurata, kun oma mies roihuaa soihdun lailla viinimarjapensaiden ja valtavan, honkien alimpia oksia jo hamuavan villavaatekokon välissä. Tuosta kastelukannu ja ei kun ukkoa sammuttamaan.
– Minä poltin sinun mummosi kapiot, sanoo Rikka toteavaan, mutta ei kuitenkaan yhtään ilkeään sävyyn, samalla kun Malka puhdistaa hänen mustaa, kuplinutta ihoaan vedellä ja salmiakkikossulla.
– Ja minä upotin sinun busterin, sanoo Malka melkein liikuttuneena, pyyhkäisten samalla miehensä orvaskedelle palanutta polvea.
– Ai vittu kun kirpaisi. Ei se muuten uponnut. Jäi karille.
– Jaa. No. Vielä minä sinulle näytän, sanoo Alma.
Sitten hän nousee ja poistuu huoneesta. Viiden minuutin päästä kuuluu, miten vessa vedetään ja käsiä pestään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti