Kirje Imagelle (tai tietysti aikakauslehdille yleensä)


Tämä kirje on kirjoitettu blogin alkuaikoina eli viime kesänä. Löysin sen vanhan koneen kovolta ja päätin laittaa sellaisenaan internettiin, koska edelleenkin seison asiani takana.

Päätoimittaja
Image-lehti
Helsinki

Arvoisa päätoimittaja,

Aivan ensimmäiseksi haluan tähdentää, että olen iloinen monista artikkeleista, joita olette julkaisseet niiden muutaman vuoden aikana, jona olen lehteänne lukenut. Uusimmastakin lehdestä luin mielenkiinnolla laajan selonteon kotimaisen dekkarikirjallisuuden tilasta. Se on mielestäni lehdellenne aika tyypillinen juttu. Nostatte huomion keskipisteeksi ilmiön, joka on jo suuri ja kaikkien tiedossa. Analysoitte sitä laajasti ja yleisesti. Tällainen informaatio on ihmisen kulttuurisen perustietoisuuden tärkeä osa. Täytyy tietää, missä mennään.

Toistaalta muistan myös, kuinka toimittaja Tero Kartastenpää käytti sivuillanne viiltävää käsitettä “dippailua rakastava kansa” ja tähdensi ankarasti, että useimpiin sushiaterioihin sisältyvää lohinigiriä on kastettava soijaan vain vähän ja nimenomaan kala-, eikä riisipuolelta.

Vai oliko se niin? Minun on ehkä tarkistettava asia. Itse kastan kyllä riisipuolelta, sillä rakastan soijakastikkeen makua. Mielellään lillutan nigirejäni tuossa suolaisessa, mustassa litkussa niin kauan, että ne alkavat hajota sinne. Mutta that's just me. Olen siitäkin erikoinen, että pidän haarukkaa aina oikeassa ja veistä vasemmassa kädessä.

Täincaltainen walistus on certacaiccisesti tarpen, micäli mielimme sivistyä.

Lehtenne ei lakkaa herättämästä minussa ristiriitaisia ajatuksia. Sallittehan, että pyrin asiani ytimeen joidenkin mutkien kautta, sillä se ei ole aivan yksinkertainen, eikä itsellenikään tässä vaiheessa vielä täysin selvä.

Aloin hiljattain pohdiskella turismin merkitystä. Asun tällä hetkellä vain lyhyen junamatkan päässä Euroopan suurimmasta kaupungista, Moskovasta, ja olen muutaman kerran vieraillut siellä. Olen nähnyt Kremlin, joka luotaantyöntävästä merkityksestään huolimatta on mielestäni uskomattoman kaunis rakennelma. Olen vieraillut vanhassa ja uudessa Tretjakovin galleriassa ja ihastellut Vrubelin, Kramskoin, Chagalin, Repinin ja monen muun mestarin kätten töitä. Olen yöpynyt halvasti ja syönyt keskihintaisesti keskustan ravintoloissa. (Voi toki olla, että “keskikokoinen” ravintolalaskuni on usein ylittänyt moninkertaisesti keskimääräisen kaukasialaisen vierastyöläisen kuukausitulot.)

Moskovassa on paljon turisteja. Ne kiertelevät Punaisen torin ympäristöä kameroineen ja karttoineen, kulkien joskus letkassa värikästä lippua tai kylttiä kantavan matkanjohtajan perässä. Tyttöystäväni sanoi, että nämä ihmiset, siinä missä mekin, kiertävät maailmaa uskoakseen, että se on olemassa ja se on aivan totta. He poseeraavat Vasilin katedraalin edessä ja kotiin päästyään näyttävät kuvaa ystäville, jotka ovat nähneet sellaisia jo useita, eivätkä siksi ole vaikuttuneita. Valokuvassa rakennus ei ole läsnä tunteen tasolla, eikä se siksi tunnu todelliselta. En minäkään pohjimmiltani usko Amerikan yhdysvaltojen olemassaoloon. Jos ostaisin matkaoppaan ja lukisin sen kotisohvalla, ei sekään auttaisi, sillä kuka tahansa voi kirjoittaa matkaoppaan: tuhertaa kartan, keksiä muutaman hotellin, sepittää hienon ravintolan ja lahjoittaa sille Michelin-tähden, kirjoittaa, että New-Yorkilaiset (tai Macondolaiset) ovat oikeasti kivempiä, kuin mitä Taksikuski ja Kummisetä antavat ymmärtää. Unissani tuo paikka voisi herätä henkiin, mutta epäuskon söisi vasta lentokone, joka vie minut myyttisten katujen vilinään. Paikan päälle. Vasta tuolloin kokisin todellisuuden, joka monimutkaisuudellaan ja mittakaavallaan hämmästyttäisi minut. Minään valokuvana en sitä voisi kantaa kotiin.

Kuvailette lehdessänne Reykjavikin vibranssia, sen luovaa ilmapiiriä ja hauskaa yöelämää. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei Reykjavikissa ole yhtään niistä paikoista, joissa kehotatte lukijoita käymään. Jos Hemmi og valdin olutkuppilan tarjoilija on huonolla päällä, ei paikka olekaan viihtyisä, vaan pikemminkin luotaantyöntävä. Eikä Sushimidjanin ikkunasta avautuvaa satamamaisemaa kerkeä paljoa ihastelemaan, jos urpon suomalaisreissaajan avokadomaki lipeää puikoista soijakippoon ja pirskottaa kastiketta omalle ja muiden paidanrintamuksille. Matkaväsymys ja maustekastike murtavat turistin illuusiot ja saavat hänet melkeinpä itkun partaalle. Silloin geneerinen hotellihuone on ainoa paikka, jonne sielu todella tahtoo liitää.

Vain todellinen elitisti voi olla todellinen turisti, enkä usko, että hän tarvitsee siihen lehteänne. Pinnallisuus on hänen olemisensa tapa aivan luonnostaan. Hän on jo tavannut Dalai Laman. Hän lukee parhaillaan Haruki Murakamin teoksia alkukielellä. Hän harkitsee retrojen jaffapullokuvioitujen verhojensa vaihtamista johonkin raikkaampaan. Kurt Vileltä hän tilasi levyjä henkilökohtaisesti tämän ollessa vielä teini-ikäinen makuuhuonelevyttäjä. Istuessaan Mbarin terassilla Shine-duon perustajat kuuntelivat hänen juttujaan naapuripöydässä ja joutuivat jonkin oudon inspiraation valtaan. Flow-festivaali on hänen mielestään junteille siinä missä kaikki muutkin, mutta sinne hänkin sentään viitsii ilmaislippunsa lunastaa.

Hän seuraa The Guardianin kirja-arvosteluita ja tilaa brittikirjallisuuden kärkinimien teoksia Amazonista. Jos hän jonkin niistä ehtii lukemaan, niin aivan varmasti hän esittelee sen myös ystävilleen.

Sitten te teette lehden, joka on kuin suoraan hänen elämästään, paitsi että kaikille tarkoitettu. Te teette hänen huippuunsa hiotusta imagostaan turistikohteen.

Pariisi on aina muodikas ja Moskova on aina eksoottinen, mutta suurin osa maailman pinnasta liikkuu, väräjää ja välkkyy kun ihmisjärjen aurinko sitä valaisee. (Anteeksi kulunut metafora.) Niinpä teillä on siellä toimituksessa kova työ, kun yritätte nähdä, tiedostaa ja arvottaa kaiken, mikä on uutta ja kaunista. Kirjoitatte: “Kun valmisjäätelöiden uutuudet kilpailevat lapsille suunnatuilla karkkirakeilla ja neonväreillä, kulinaristit siirtyvät käsintehtyihin, aikuisempiin jäätelöihin. Maailmalla puhutaan jopa jäätelöiden uudesta noususta.” Mikä määrä ulkolaisia ruokalehtiä ja blogientryjä teidän on pitänytkään selata tämän yksinkertaisen oivalluksen saavuttamiseksi! Maailmalla puhutaan jopa jäätelöiden uudesta noususta. Kiitos teidän, moni meikäläinenkin osaa nyt panna merkille ne Stockan Herkun altaassa lojuvat vähän hintavammat tötteröt. La Torrefazionen jälkiruokalistaa osaamme tuijottaa aivan uudenlaisella asiantuntemuksella.

Nuolaisu luonnonmukaisesta artesaanijäätelöstä tuo mukanaan tunteen, että jokainen meistä on osa jotakin suurempaa, jotakin, joka liikkuu euroopan yllä kuin kimaltava säde, kuin voimistuva urkupiste. Se on merkki jostakin merkittävämmästä, se on Minun oma ääneni joka jatsinlurituksen lailla on aina arvaamaton ja uusi, mutta silti yhtä kaikkien kanssa.

Mutta onko se oikeasti niin? Eivätkö nuo kaikki asiantuntevat vinkit olekin vain Prokrusteen kehotuksia asettua seimeen pitkälleen? Tekikö Akaki Akakijevits päällystäkkia ostaessaan elämänsä ensimmäisen itsenäisen päätöksen vai kohtalokkaan virheen? Vai eikö kukaan muu minun lisäkseni ota lehteänne vakavasti?

Ystävällisin terveisin,

Pauli Tapio

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti