Sivistyksen esihistoria I


[Egon Friedell kertoi jo sen, minkä kaikki muutenkin tietävät. Hän kirjoitti Uuden ajan kulttuurihistorian, sitten pomppasi ikkunasta. Traaginen kohtalo miehelle, joka ei edes ollut ammattihistorioitsija, ja siksi syyllinen, vaan koomikko, ja siksi viaton. Minä nyt yritän vähän täydentää hänen työtään. Korostan, että olen keksinyt kaiken omasta päästäni yrittämällä ajatella atavistisesti.]

Alussa kuumaan päällä oli tuulista ja tulista.
Tuuli ja tuli tuiversivat. Ne tuiskusivat. Tuuli oli tulessa ja tuli tuulessa.
Sitten kuumaahan törmäsi meteoriitti ja kuu irtosi maasta. Oli kuu ja maa.
Kuun päällä laantui tuuli, mutta tuli tuiversi. Maan päällä laantui tuli, mutta tuulet tuiskusivat.
Kului aikaa ja kuun tuli sammui. Maan päällä tuuli laantui.
Nyt tuli himersi ja tuuli hiversi maan päällä. Aurinko sanoi päivää, kuu kyseli kuulumisia. Ketään ei ollut vastaamassa.
Kului aikaa ja aikaa. Velloi. Vedet velloivat.
Sitten vedet havahtuivat kalaisiksi. Kului aikaa ja maat kasvattivat trilobiitteja ja liskoja.
Elämä söi itseään. Kärpäset söivät kuolleita. Kasvit kärpäsiä, valoa ja vettä. Liskot kasveja ja toisia liskoja.
Elämä söi ja söi ja syömisen ohessa se sekaantui itseensä ja lisääntyi ja muuttui.

Ennen pitkää, jos oiotaan mutkia ja mennään asiaan, osa elämästä muuttui ihmiseksi. Se hakkasi käsiään yhteen osoittaakseen pimeälle, loputtomalle metsälle, olevansa olemassa. Sitten se tanssi.
Tanssimisen tuoksinassa ihmiselle tuli nälkä ja se ärtyi. Ärtymystään se ilmaisi huutamalla ja lyömällä. Se kirosi, suuttui, tappoi ja söi. Nälkä lähti ja alkoi hävettää äskeinen huono käytös. Ihminen katseli ympärilleen ja siitä tuntui, että kivetkin nauravat.
Ihminen halusi selvän ja tarkan käsityksen ympäristöstään. Se meni kallion luokse ja painoi siihen punaisen kädenjälkensä. Pienet kivet se veisti omaksi kuvakseen. Se keksi jalkineet eläinten nahasta, ettei sen tarvitsisi jatkuvasti tuijottaa maahan ja varoa käpyjä. Ja niin ihminen kulki pitkin loputtomia metsiä, aavikoita ja tasankoja sandaalit jalassa, varomatta käpyjä, katsellen eteensä ja kuulostellen ympäristöään.
Ihminen lisääntyi. Heikot lapset se hylkäsi metsiin ja unohti, sillä elämä oli, no, hankalaa. Enimmäkseen heikot lapset joutuivat kai petojen syömiksi, mutta sattui sellaistakin, että ystävälliset villieläimet ottivat näitä hyljättyjä kakaroita kasvateikseen ja imettivät ja ruokkivat siinä, missä omiaankin.
Näitä villipetojen kasvattamia ei-toivottuja ihmislapsia sitten säntäili siellä täällä pitkin metsiä kumaraisina ja ärisevinä. Jos niitä nähtiin, säikähdettiin. Puhuttiin peikoista, maahisista, menninkäisistä ja kääpiöistä. Nämä jutut alkoivat pikkuhiljaa elää omaa elämäänsä.
Kului aikaa.

Ihmiset erosivat metsästämistään pedoista siinä, että ihmisillä oli oikeasti hauskaa. Ne puhelivat toisilleen aikansa kuluksi ja kertoilivat juttuja, eivät vain peikoista, vaan myös aivan tavallisista heikäläisistä, joille oli sattunut jotain odottamatonta. Vaikka odottamattomai sattumuksia oli niinä aikoina melko vähän. (Puuttui se kulttuurinen vyöhyke luonnon ja ihmisen väliltä, joka salli sen kaltaiset monimutkaiset, erehtyväiset tapahtumakulut. Tämä puolestaan johtui siitä, että elettiin harvalukuisissa, primitiivistä teknologiaa käyttelevissä, ekonomiansa metsästykseen ja keräilyyn [sekä ryöstelyyn] perustavissa yhteisöissä.) Niinpä pitkästymiselle alttiin ihmisen oli kehitettävä kyky naureskella lajitovereidensa pieruille. Tämä omille ruumiintoiminnoille nauramisen kyky, joka siis alun perin oli älykkään olennon epätoivoinen reaktio ympäristönsä ja elämäntapansa musertavalle virikkeettömyydelle, jäi jotenkin päälle. Kaipa sitä voisi joku luonnehtia syntiinlankeemukseksikin, vaikkakaan ei kovin onnistuneeksi sellaiseksi.

Sitten ihminen keksi maanviljelyksen. Se onkin jo aavistuksen monimutkaisempi juttu.
Oli muutamia pieniä kaupunkeja, jossa onnistuttiin joten kuten pysymään hengissä vaihtotalouden ja kalanpyynnin keinoin ilman itse tarvitsematta lähteä vaeltamaan pitkin lakeuksia saaliin perässä. Joillakin oli aikaa istua savimajan kynnyksellä ja äimistellä päivät pääskytysten. Syntyi linnuista, lemmestä ja puista kertova runous, joka korosti luomakunnan harmonisuutta ja käsittämättömyyttä. Peikkotarinat nivoutuivat näiden juttujen kanssa yhteen ja kehkeytyi kokonaisia mytologioita, joissa elon piiri oli kääräisty mieltäkiehtoviin ja juuri kiehtovuudessaan oudon järkeenkäypiin selityksiin.
Puhuttiin maailmojasynnyttävistä kainaloista, maailmojasynnyttävistä räkäisyistä, maailmoja synnyttävistä keskeltä halkeamisista, maailmoja synnyttävästä sukurutsasta ja niin edelleen. Oli elämää suurempia kilpikonnia, kameleita, norsuja ja käärmeitä, ovelia kettuja ja variksia. Nämä kaikki keksittiin noiden muutaman kymmenen tuhannen vuoden aikana, mutta vasta siinä mökin portaalla istuttaessa niitä alettiin sopeuttaa kokonaisiksi järjestelmiksi.
Niin saatiin tehtyä se ensimmäinen harppaus. Syntyi kokonaiskuva maailmasta ja ihmisestä siinä. Syntyi käsitys syy- ja seuraussuhteista. Tämän käsityksen syntymistä on sittemmin pidetty virheenä ja sitä on sanottu "vieraantumiseksi luonnosta". Semminkin, kun juuri tuo muutama kappale takaperin mainittu maatalous oli tämän synteesin seurausta. Ajateltiin, että kun kerran maailmankaikkeus kiertää kehää ihmistä mukanaan kantaen ja noudattaa syyn ja seurauksen lakia, ei ole mitään syytä, etteikö tätä lakia voisi vähän hyödyntää.
Ei luonto välitä siitä, levittääkö sen siemeniä ampiainen vai ihminen. Ajateltiin näin, mutta ei tultu ajatelleeksi, minkälaisen jaon tuo ajatus sisälsi. Ihmisestä tuli tekijä, subjekti, ja luonnosta tekemisen kohde eli objekti. Eihän näet tietoinen olento voi kylvää ja niittää ravinnokseen ilman, että hän asettuu ravintonsa yläpuolelle. Jonkinlainen syyllisyydentunne tästä luomakunnan puijaamisesta kuitenkin jäi. Se kai tuntui niin pirun helpolta. Vähemmän kehittyneitä lajitovereitakin oli nyt niin vietävän helppo kurittaa, kun oma suku paisui ja eleli pulskasti. Alettiin vähitellen keksiä parempiakin nauramisen aiheita kuin toisten pierut ja näille paremmille nauramisen aiheille hahmottui ajan kuluessa hieno nimi: "sivistys".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti