Tajunnanvirta 1


Kirjoittamista kirjoittamisen vuoksi sekä lukemisharjoitus Ulyssesta silmälläpitäen.

Tunsin tarvetta alkaa jollekin, mutta en muistanut mille. Kävin tupakalla ja tunsin kieriskeleväni ajatuksissa, jotka olivat varsinaisten, tarkoitettujen ajatusteni tiellä. En päässyt niihin käsiksi, vaikka kauhoin pintamietteitäni syrjään minkä jaksoin. Lintu, puu, tuuli. Tupakansavu, joka poistui keuhkoistani melkein kiinteänä ja leijui muotoaan muuttamatta ylöspäin, sitten haihtui äkkiä, ehkä parvekelasien välistä ryöstäytyneen tuulenvireen takia tai sitten jostakin salatusta syystä. Savu ei kirvellyt keuhkoissa, sitten se kirveli. Olin polttanut tarpeeksi, mutta filtterin pään lähetessä en saavuttanut sitä tietoa, joka hakkasi takaraivossani. Krapula. Siitä se johtui. Sisällä tunsin ärtymystä. Riisuin neuleeni ja laitoin sen heti takaisin päälle. Päätin katsoa televisiota, mutta päätös haihtui ennen kuin ehdin sohvalle ja otin kaukosäätimen käteeni. Ärtymys lisääntyi, otti kysymyksen muodon, sitten vastauksen, sitten aika kului. Voisinpa elää taaksepäin, ajattelin. Elää niin, että olisin 27-vuotias vuonna 2011, 28 vuonna 2010 ja nelikymppinen joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa, en jaksa laskea milloin tarkalleen. Sekin oli vanha ajatus, jo viikko sitten ensi kerran ajateltu, enkä vieläkään ollut jaksanut suorittaa tuota tyhmää pientä laskutoimitusta. Miksi? Laiska, krapulainen. Ja mistä se lähti muutenkaan? Musiikkivideosta? Toton tai The Policen. Mutta ne ovat kahdeksankymmentäluvulta. Silloin lähenisin jo viittäkymmentä. Olla seitsemänkymppinen kun Bob Dylan vaihtaa akustisen sähkökitaraan. Seurata huvittuneena sivusta niiden ärtymystä, syytöksiä ehkä kaupallisuudesta ja ideologisesta rikkuruudesta. Vanha, kaiken nähnyt mies, joka tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Tietää myös mitä menneisyydessä tapahtuu ja naureskelee sukupolvelle, joka elää eteenpäin. Olisikohan sellainen taaksepäin elänyt vanhus muutenkaan niin kovin erilainen kuin tavallinen, menneisyydestä tulevaan elänyt vanhus? Yhtä syvä elämänkokemus kai niillä molemmilla olisi, nuoruus yhtä kaukana. Tunne, että menneisyys ja tulevaisuus ovat sama asia, kumpaakaan ei ole olemassa, sillä vain kuolema on ja jotenkin se lähestyy. On pitänyt keksiä jokin keino millä selittää se, että yhtenä hetkenä on nuori ja toisena ei, että on sitten kuollut ja mitä sitten? Kukaan ei tiedä. Aika on annettu sille nimeksi. Veikeä sana. Time, Vremja, Tid, Zeit, Temps. Veikeitä sanoja kaikki. Time voisi olla jonkun Timo-nimisen suomalaisen yhdeksänkymmentäluvun poikabändin laulajan lempinimi, jota hölmöt teinitytöt lausuvat hartaudella, jota sanan äänneasu ei ensinkään ansaitse. Time, Ressu, Veke, Roni. Suomen Boyzone tai Take That. Jos minä perustaisin poikabändin, meidät nimet olisivat Lasarus, Balthasar, Kasimir, Polyfemos ja Penelopeia. Viimeinen olisi transu. Ehkä sitten kun olen elänyt yhdeksänkymmentäluvulle asti. Olisin varmaan liian vanha jo silloin. Pyh. Vieläkään en jaksa tehdä sitä vähennyslaskua, vai oliko se sittenkin pluslasku? Pluslasku. Pluslasku menneisyyteen. Välilasku. Tuplaplushyvä. Nousin sohvalta. Kusetti sentään ja fyysinen krapula alkoi muovautua henkiseksi. Pahoinvointi imeytyi sieluun niin kuin seisovaan veteen. Rehevöitynyt kuraoja, jonka kuparisessa mudassa lilluu pieniä lätäköitä, joilla vesimittarit viistävät. Pysyvät pinnalla, vaikka jalat yltäisivät pohjaan. Eivät osaa sukeltaa eivätkä mieti, mitä pinnan alla voisi olla. Ahven siellä on. Vesimittarin kuolema ja pinnalla lintu. Mutta ei niin pienessä lätäkössä. Kuraoja on minun mieleni tänään pohjavesi ja sadevesi sekaisin. Vahvan alkoholin öljyt. Viskilasin reunalla. Hyvää, vahvaa juomaa, kuparinväristä. Teelusikallinen vettä sekaan. Grogi. Aloinko ajattelemaan, ajatella alkoholia. Ehkä se on ongelma ehkä olen yhdeksänkymmentäluvun alussa jo juoppo. Tai sitten 2030-luvulla, jos sellaista tulee eikä tule maailmaloppua tai jotain sellaista pahaa katastrofia että ajanlasku on aloitettava alusta. Kyllä sellainen tulee. Olen muka hyväksynyt sellaisen ajatuksen. En ole hyväksynyt. Olen vain pelkuri, joka kieltäytyy pelkäämästä. Banalisoi kauhun. Auschwitz. The Banality of Evil. Hannah Arendt. Älyllistä kamaa tylsä kirja ja Adolf Eichmann oli tylsä mies. Ikävystyttävä insinöörisielu. Niin kuin Erwin Rommel Ultra Bran laulussa. Mitä sekin teki? En tiedä en tiedä kaikkea vaikka tuntuu että pitäisi tietää. Aina voi ottaa selvää. Nälkä tulee jos ajattelee liikaa, mutta mitään syötävää ei taida olla. Rahaakaan. Puhelin soi. Tyttö soitti. Paljon puhetta raukeaa ja asioita sivuavaa. Ei siinäkään sitä ajatusta, joka takaraivossani soi. Nyt minä tiedä että sitä ajatusta ei edes ole. Ja tässä vaiheessa olisin voinut alkaa ajatella Sartrea tai Kierkegaardia, mutta jotain ryhtiä minullakin sentään on ja niin ohjasin ajatukset väkisin puheluun, koska halusin sitä vielä hetken ajatella. Nämä asiat: Raukeaa leppoisaa puhetta vailla suuntaa. Puhumisen halusta. Ajattelun puutteesta että saa ne hetkeksi työnnettyä ulkomaailmaan. Työntää ajatukset ulos päästään kuin kieli ulos suustaan. Hassutella. ”Otappa sitten yhteyttä kun pääset unistas”, sanoin puhelun päätteeksi ja ajattelin että onpa hyvin sanottu tytölle, joka aikoo ottaa nokoset. Että kylläpä minulla on joskus sana hallussa. Sitten mitä? Mitä? Kahvia, ehkä ja maailma repii minut ovesta ulos jonnekin koleaan puistoon tai ehkä pimeään diskoon savukoneensavuiseen salonkiin tästä kirjoitusvirheitä tekemästä. Terve metsä terve vuori terve muori kultainen tässä sulle poika nuori suussaan mato multainen ei kirjoittanut Aleksis Kivi vaan joku joka olen ehkä minä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti