Petri Tammisesta ja

Tämäkin kirjoitus on huolimaton.

Luin Petri Tammisen novellikokoelmaa Ja muita hyviä ominaisuuksia sen keskivaiheilta melkein loppuun, kun kirjan omistaja nukkui päiväunia. Makasin lattialla ja käytin tyynynä gradukirjallisuutta ja Raamattua. Ne olivat kaikki lattialta ja helposti ulottuvilla (sängyn, tuolin ja pikkupöydän alla).

Mietin, että Petri Tammisessa on paljon samaa kuin Sergei Dovlatovissa. Molempia on helppo lukea. Molemmat ovat poikkeuksellisen älykkäitä ja tarkkoja havainnoissaan. Molemmat ovat oppineet kirjoittamaan niin, ettei älykkyys tunge tekstiin häiriötekijäksi. He ovat vaatimattomia, itsensä likoon panevia antisankari-kirjailijoita, jotka elävät teksteissään samastuttavina hahmoina. Molemmat tekevät työtään aivan vakavissaan ja vakavista aiheista vaikkei sitä tule ajatelleeksi.

Tammisen vakava aihe on oman persoonan ja ympäristön yhteensovittamattomuus: epävarmuus, sivullisuus, ujous ja näiden alleen kätkemä elämänkokoinen ahdistus kaikkea arkista, harmitonta ja ikävää kohtaan. Dovlatov taas oli loistava seuramies ainakin humalassa. Hän tiettävästi joi paljon. Juominen luultavasti auttoi epävarmuuteen, sivullisuuteen ja näiden alleen kätkemään elämänkokoiseen ahdistukseen kaikkea arkista, harmitonta ja ikävää kohtaan.

Hänen Neuvostoliittonsahan on pohjimmiltaan arkinen, harmiton ja ikävä. Tai ehkei harmiton vaan merkityksetön. Dovlatovin ahdistusta on, totta kyllä, helpompi politisoida Suomesta käsin kuin Tammisen. Hänen venäläinen yleisönsä ei kai näe hänen kirjoissaan yhtään mitään poliittista niin kuin minäkään en Tammisesta jaksa sellaista etsiä.

Joka tapauksessa. Tammista luettuaan ei kykene ahdistumaan. Tammisesta ei kykene ahdistumaan. Tai ehkä kykenee, mutta vain siinä tapauksessa että hän kirjoittaa huonosti. Eikä niin pedantti ja ujo mies kai kovin herkästi huonoa tekstiä ulos päästä.

Ahdistavaa kirjallisuutta kyllä riittää, esimerkiksi tenttikirjat ja Raamattu, joita käytin tyynynä. Ei niistä ollut kunnolla sellaisiksikaan. Molemmat oikeat tyynyt olivat Petri Tammisen omistajalla ja se omistaja nukahti aikansa luettuaan.

Tästä tulee nyt tällainen vyyhti. Näiden asioiden välille muodostuu jännitteitä, ja on vaara, että alan käyttää tekstiä niiden selvittämiseen.

Mietin, muuttaisinko tämän blogin sellaiseksi, että kirjoitan tänne yhden runon. Sitten kirjoittaisin sen runon joka päivä uudestaan. Selviäisi, miten käy, kun tekstiä työstää loputtomiin. Haluaisin tehdä niin, ja voisin periaatteessa aloittaa mistä tahansa runosta. Tällä hetkellä en tosin pysty kirjoittamaan edes "mitä tahansa", edes huonoa runoa...

RUNOLLINEN LOPETUS

...ja siksi aloittaminen kai siirtyy tarkemmin määrittelemättömään huomiseen. Ei siis ajankohtaiseen, huomiseen huomiseen, tuohon velvollisuuksien rehevöittämään rannattomuuden irvikuvaan, vaan ajantakaiseen huomiseen, tuohon avaraan aavaan utopiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti