Kritiikin vaarallisuudesta

Onko Suomessa kirjallisuuskriitikkoa, joka kykenisi aloittamaan kirjasodan. Onko Suomessa tannerta, jolla tällaista sotaa voitaisiin käydä? Termi on sinänsä hölmö. Tarkoitan sillä vain sellaista kiivasta kirjallisuuskeskustelua, jota käyvät muutkin kuin kirjallisuuskeskustelijat.

Ja onko Suomessa siis kriitikkoa, jolla olisi kylliksi auktoriteettia ja näkyvyyttä, jotta hän voisi käynnistää tällaisen konfliktin?

Kyllähän kiistoja ja keskusteluja käydään jatkuvasti, mutta eivätkö ne yleensä käynnistykin Aamu-tv:n haastatteluista, Kuukausiliitteen paljastusjutuista tai kirjailijan närkästyneiden sukulaisten kannanotoista?

Sekin on ihan okei, mutta mietin seuraavanlaista tilannetta, joka hypoteettisesti voisi olla totta, mutta ei ole:

On kriitikko, joka ei pidä Sofi Oksasen kirjoista, eikä siitä että hänet asetetaan eturiviin ja korokkeellen aina, kun puhutaan suomalaisesta kirjallisuudesta. Häntä puistattaa, kun Oksanen hymyilee kolmenkymmenen neliömetrin kokoisesta bannerista Helsingin Kirjamessuilla.

Kriitikon antipatia ei johdu siitä, että kriitikko on fasisti, stalinisti tai misogyyni, vaan esteettisistä syistä. Hän ei voi sietää patarealistista, juonivetoista ja psykologista kirjoittamistapaa, jota erityisesti Oksanen hänelle edustaa. Hän rinnastaa sen taiteelliseen laiskuuteen, miltei propagandaan, ja muuttuvan maailman vaatiman esteettisen muutoksen jarruttamiseen. Oksanen (Tervo ja Hotakainen) merkitsee hänelle konsensusta ja hyvää bisnesajattelua, joka näivettää kansan makua ja eristää sen todella merkittävistä kysymyksistä, joita on mahdollista käsitellä vain taiteen keinoin.

Kyllä, hän huomaa käyttäneensä juuri sanaa kansa. Hän kelaa hieman taaksepäin ja miettii hetken, tarkoittiko sitä todella. Sitten hän saa aivoituksen.

Kahden kuukauden päästä kirjamessuista (esimerkiksi) Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisee kriitikolta seitsemäntoistatuhatta merkkiä pitkän esseen, jossa hän hyökkää Sofi Oksasen romaanien estetiikkaa vastaan (ottamatta juurikaan kantaa niiden sisältöön) ja purkaa ennakkoluuloja siitä, että muunlainen proosa olisi muka jotenkin luonnotonta tai vaikeampaa. Esseessä hänen tyylinsä on selkeä, hauska, anekdoottien, esimerkkien ja erilaisten äänten täyttämä, helposti lähestyttävä, poleeminen, vihainen. Jutun luettuaan kukaan ei voi olla tuntematta kriitikon esittämiä kysymyksiä omikseen. Äkkiä romaanin estetiikka vaikuttaa yhtä polttavalta asialta kuin Himasen palkkiot tai Hautalan remontit.

Tuollainen skenaario ei vain ota toteutuakseen. Mahdollisuuksia kyllä olisi, myös positiivisia. Esimerkiksi Neuromaanista oltaisiin Helsingin Sanomiin voitu kirjoittaa evankeliseen tai apokalyptiseen sävyyn. Kriitikko olisi tietoisesti voinut päättää kirjoittavansa huomionarvoisesta kirjasta tavalla, joka herättää huomiota. Ei jutun olisi tarvinnut johtaa ihmisiä kokeellisen (kokeellinen on ylimenokauden termi) proosan äärelle, mutta se olisi voinut esittää kokeellisen proosan olemassaolon ohittamattomana ja merkittävänä tosiseikkana. Sen sijaan kriitikko venkoili, kiusaantui teoksen äärellä, lateli sovinnaisuuksia, vähätteli ja torjui teoksen asettaman haasteen. Tähän tapaan: "Nooh, saahan sitä renttahelkut hökälehtää, mutta mitenköhän tuolta pojalta mahtaa halonhakkuu käydä? Siinä nimittäin otettan miehestä mittaa."

Niinikään Sofi Oksasen viime kirja sai sovinnaisen vastaanoton: "Nooh, olkoon nyt mestariteos, kun kerran semmoinen piti olla..." Kustantaja leikkaa kiitollisena jonkin päälauseen seitsemännen painoksen takaliepeeseen. Kritiikin vaikutus jää nollaan, vertaisluennaksi.

Sama tuntuu pätevän muihinkin taiteisiin. Viimeisin musiikista käyty kiista koski sitä, miten maallikkotoimittaja ei tajunnut Kaija Saariahon musiikkia. Tällaisesta lähtökohdastahan muodostuu vain hedelmättömiä ja banaaleja rintamalinjoja. Paljon kiintoisampaa olisi potkia esimerkiksi Sibeliuksen jalustaa ja hinata vaihteeksi ylös vaikka Saariahoa - vaikka edes vastentahtoisesti, väkisin. Sellaisen työn tekemiseen tarvittaisiin kriitikko - sellainen kriitikko, joka näytösluontoisesti oksentaa (tai ottaa oksentajan roolin) kuullessaan Brahmsia (vaikka joissakin toisissa olosuhteissa kyynelehtisikin tämän viulukonserttoa kuunnellessaan).

Kysymys on siis pohjimmiltaan siitä, onko kritiikki vaarallista? Voisiko esimerkiksi runouskritiikki vaihteeksi unohtaa älykkään, kriitikolta runoilijalle suunnatun rekisterinsä ja lakata antamasta suoria objekteja verbeillä, joille sellaiset eivät kuulu, ja olla käyttämätä konkreettisen merkityksen omaavia sanoja tarkoittaessaan abstrakteja asioita? Sellaisesta on tullut sovinnaista.

Kritiikinhän nimittäin pitäisi olla vaarallista. Sen olisi hyvä haastaa kehumalla, haastaa haukkumalla ja olla poleeminen jopa jättäessään kantansa auki. Se on myös strategista (στρατεύω - palvella sodassa, στρατηγέω - toimia kenraalina) toimintaa, eikä pelkästään kirjailijalle, lukijalle tai kriitikolle itselleen tarkoitettua terapiaa (θεραπεύω - palvella, hoitaa) ja ymmärrystä (paitsi milloin terapialle ja ymmärrykselle on tilausta).

Mietin tätä tietysti siksi, että kritiikki on nyt taas näkyvästi kriisissä, kun eräs kriitikko on aloittanut kiistan, joka ei kohdistu taiteeseen vaan kritiikkiin itseensä. On todella hyvä, että tällaista kiistaa käydään.

Se argumentti, jota koetan muovailla liittyy siihen, ettei kritiikiä mielletä tarpeelliseksi ja että siksi sitä leikataan ja poljetaan. Mietin, voisiko kritiikki tehdä itsensä jälleen tarpeelliseksi perinteisesti, sisällöllisin keinoin.

Kritiikin tarkoitus on osoittaa taiteen välttämättömyys (ja joskus tämä merkitsee sen tarpeettomuuden julistamista) ja siinä sivussa myös oma välttämättömyytensä. Se on siis puoleksi itseensä kääntynyttä toimintaa. Jos päivälehdissä ei kritiikkiä mielletä nykyään tärkeäksi, voi se johtua ainakin osittain myös siitä, ettei kritiikki nykyisellään ole kovin tärkeää.

Minä olen päivälehtiin (Kalevaan enimmäkseen) kirjoittaessani tuntenut alistuvani tiettyyn sovinnaisuuteen ja ympäripyöreyteen. Siis aivan tietoisesti tai puolitietoisesti olen kirjoittanut säyseämmin kuin olisin kirjoittanut, jos olisin tehnyt samasta kirjasta arviota Parnassoon tai vielä sitäkin pienempään lehteen (pidättelemättömimmän kritiikkini olen kirjoittanut ainejärjestölehti Käkriäiseen). Olen kokenut, että minulta on sellaista odotettu, ja se on ehkä tottakin.

Toisaalta 1: iso osa varsinkin proosasta on niin mitäänsanomatonta, että ei siitä voi suuria skandaaleja ryhtyä lietsomaan vaikuttamatta mahtipontiselta ja naurettavalta.

Toisaalta 2: ehkä Toisaalta 1 johtuu ainakin osin siitä, millaista on suuri osa kritiikistä, joka proosaa käsittelee.

Toisaalta 3: voihan myös olla, että esimerkiksi Hesarin Kuukausiliite ei yllämainitun kaltaiseen juttuun tarttuisi. Pitäisi olla melko luotettu kriitikko saadakseen moisen jutun läpi.

Toisaalta 4: kenties saattaa olla niin, että ollakseen luotettu kriitikko, joka voisi saada moisen jutun läpi, on oltava mielipiteiltään sellainen, ettei tulisi moisia juttuja edes ehdottaneeksi...

6 kommenttia:

  1. Mua kiinnostaisi todella paljon lukea tuo pidättelemätön Käkriäisen kritiikki. Mahtaisiko sitä löytää mistään muualta kuin Käkriäisestä?
    t: tytti

    VastaaPoista
  2. Tytti, Käkriäinen on netissä, ole hyvä: http://www.helsinki.fi/jarj/putkinotko/lehti/2013/Kakriainen113.pdf

    Terveisin
    kritiikin kohde

    VastaaPoista
  3. Vautsi, kiitos Erkka! Voi käkkärrää, ai sä oot kohde! Pahus, mä joudun menemään jo nukkumaan, kun aamulla on viideltä herätys mutta ihan intsinä luen tuon huomenna!
    t. tytti

    VastaaPoista
  4. Kyllä, juuri näin. Kiitos Erkka. :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kiintoisasta skenaariosta. Taitaa vain medialle maittaa kirjasotia enemmän kirjailijasodat... http://www.hs.fi/kulttuuri/Sofi+Oksanen+uhkaili+kustantajaa+s%C3%A4hk%C3%B6postissa/a1365648995307

    VastaaPoista
  6. Erinomainen kirjoitus! Vielä luonnos tuosta mahdollisesta Kuukausiliitteen jutusta...

    VastaaPoista