Vastakkainasettelun aika on ohi?

Tässä Tuli&Savu -näyttelyä järjestellessäni olen pariin kolmeen kertaan lukenut miltei jokaisen viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistun lehden numeron ja olen tehnyt erään kiintoisan havainnon. Vain harvoin saa enää lukea lausetta, joka alkaa sanoilla: "(Suomalainen) runous on..." Viime vuosikymmenen puolivälissä ja jälkipuoliskolla se kuitenkin oli perusfraaseja, joita keskusteluissa käytettiin.

Keskustelu on siis hajaantunut ja pehmennyt, kriisi on ohi, pelto on käännetty. Asiaintila on joko hyväksytty tai sitten se ei kiinnosta ketään. Joka tapauksessa keskustelijat keskustelevat nykyään pienemmistä asioista, jotka heitä itseään kiinnostavat: aforismista, luriaanisesta kabbalasta, fantasiasta, proosan ja runouden suhteesta, topoksesta, rytmistä. Mikään näistä näkökulmista ei yritä kattaa koko runoutta, eikä se tunnu häiritsevän ketään. Eikä sen kai pitäisikään.

"Runous on..." -keskustelun vuodet ajoittuvat minun elämässäni kirjallisuudenopintojeni alkuun. Muistan silloin tunteneeni syvää ahdistusta jokaisen uuden, siis uudistavan, runokokoelman äärellä. Ensimmäisen T&S:n sain käsiini sivariaikana, kun tilasin irtokappaleen viimeisintä lehteä, joka sattui olemaan 3/2007, "Re:Suomi". Jätin laskun maksamatta. Olen ajatellut sen osaksi henkilökohtaista kehitystäni, vaiheeksi, jonka olen onnekkaasti sivuttanut oppiessani jonkinmoisella kiitollisuudella iloitsemaan kaikesta, mikä sattuu olemaan vähänkään omaperäistä ja luovaa (sellaista on maailmassa lopulta niin vähän), mutta oliko sittenkin kyse laajemmasta ja kollektiivisesta kriisistä?

Numeron 3/2007 paikkeilla olin vielä sivarissa, enkä tuntenut lisäkseni ketään, jota olisi runous vähääkään kiinnostanut. En ollut edes runotekemisen marginaaleissa vaan kokonaan sen ulkopuolella. T&S:n erikoistuneesta runopuheesta en ymmärtänyt mitään, ei minulla ollut sellaiseen valmiuksia, ja torjuntareaktio oli siksi vääjäämätön ja ymmärrettävä. Samansuuntaisia reaktioita voi kaiketi olla myös maahanmuuttajilla, joiden on pakko ylittää opitun käsityskykynsä rajat voidakseen pelastautua osaksi uutta yhteiskuntaa. Meni useampi vuosi ennen kuin uusi runous avautui minulle tai minä avautuin runoudelle. Lopulta muutoksen sai aikaan Esim. Esa.

Mutta samaan aikaan uutta runoutta torjuttiin monilla muillakin tahoilla, siihen oli jostakin syystä otettava kantaa. Siksi Tuli&Savu, joka oli runoutta puoltavan keskustelun keskittymä, (uudelleen) määritteli muutamassa numerossa suomalaisen runouden, kritiikin, kääntämisen, paradigman, kokeellisuuden ja kaikki ne muut käsitteellistykset, jotka nykyään jo varisevat runoudesta keskustelijoiden huulilta kuin näkkileivänmurut.

Tehtiin siis kieli, jota nyt käytetään perussivistyneessä ja perusakateemisessa arkipuheessa, eikä se enää ahdista vaan alkaa jo ikävystyttää. Edelleenkin toki suututaan nykyrunoudelle, mutta vihastujien argumentit katsotaan vanhentuneiksi. Niistä ei keskustella, mutta saatetaan tuhahtaa ärtyneesti. Ehkä taitekohta sijoittuu vuoteen 2011, Silvia Hosseinin "Runoilijan huoneentaulun" kohdalle. Siinä vaiheessa minä ainakin tiesin jo mitä ajatella, ja Hosseinin kärjistyksille oli helppo naurahtaa, sitten huokaista. Ei se tuntunut vaaralliselta eikä tärkeältä.

Ei siis tarvitse sanoa: "(Suomalainen) runous on..." Suomalainen runous vain on. Kriittisten, torjuvien, hajottavien ja holtittomien puheenvuorojen pitäjät ovat aina niitä, jotka ovat liian intohimoisia ollakseen sivullisia ja ulkopuolisia, mutta liian kokemattomia tai epävarmoja vallatakseen itselleen mukavaa paikkaa keskuksesta. Sellainen huutelu pitää jännitettä yllä. Esiintyykö sitä nyt? Vai onko nykyinen konsensus niin suvaitsevainen, ettei kukaan tunne tarvetta arkailla ja ärhennellä?

En uskalla väittää, että vastakkainasettelu olisi ollut aivan todellinen, mutta minulla on ollut siitä hyvin vahva kokemus, ja nämä takavuosien Tuli&Savut näyttäisivät antavan kokemukselleni jonkinlaista historialliseta pohjaa. On ollut tarve tehdä listoja, kokonaisesityksiä, selitysosia ja esseitä, joissa puhutaan melkeinpä enemmän talouden, median ja politiikan muutoksista kuin runouden yksityiskohdista. Näillä on todisteltu, että uusi suomalainen runous on todesta peräisin, olemisen nykyisistä ehdoista, humanistisen ajattelun viimeisimmistä käänteistä, ja että se on välttämätöntä. Näihin selityksiin on uskottu.

Tuli&Savu -näyttely pidetään siis Rikhardinkadun kirjastolla Helsingissä 1.-30.8.2013. Tervetuloa.

1 kommentti:

  1. Hieno kirjoitus! Avaat näköaloja, joista heti innostun. Se mikä tästä "suomalainen runous on..." -määritelmällisyydestä vielä uupuu (historiallisena juttuna), on uudet kiinnepisteet. Tarvitaan uusi Esim. Esa, uusia performatiivisiakin avauksia ja tuoretta ruohonjuuripeltoa. Se kaikki löytyy varmasti, kunhan osataan vältellä tuota mainitsemaasi kyllästymistä.

    Yksi juttu mun mielestä on se, että lyhyessä ajassa on tapahtunut niin paljon volyymin puolesta, että kaiken käsittämiseen ja sulatteluun ja hahmottamiseen mennee vielä tovi jos toinenkin. Ainakin meikältä.

    VastaaPoista