Kaksi mielipidettä Jouko Turkan kivinäyttelystä

"Minä olen täältä löytänyt merkillisistä syistä juuri kaiken tämän."

Näin sanoo Jouko Turkka "Tunnistan leijonan" -taidenäyttelyyn sisältyvän dokumentaarisen elokuvan päätteeksi. Repliikki on prosodisesti täydellinen, se on hitaasti rullaava, mietteliäs lause, jossa jokainen sana painaa ja on asemoitu niin, että vähäinenkin järjestyksen muutos vaihtaisi sanotun sävyn keralla latteammaksi. Siispä se on jätetty huomiota herättävästi dokumentin loppuun. Sitä edeltävän parikymmenminuuttisen ajan Turkka kohkaa, puhuu katkonaisesti ja löntystää ympäri mökkiään, joka on täynnä harmaita, tylsiä kiviä. Niissä hän näkee asioita: "Tässä on nukkuva leijona", "Tässä minä näen yksitoista miestä", "Tässä on miehen kalu", "Tässä on punapersepaviaani". Kivien kääntelystä ei tule loppua, hän valelee niitä vedellä ja siirtyy kuumeisesti asiasta toiseen, on hädässä, kun kaikki on saatava sanotuksi, ja aikaa on vähän. Kalliilla kameralla kuvattu elokuva on kuulas, pölynkin näkee leijailevan. Tarkennus ei aina pelaa, mikä on runollista. Ikkunasta näkee, että heinikko on villiintynyt, kasvanut aivan mökin kylkeen asti ja niin korkealle, että pian se peittäisi koko maiseman. Teoksen nimikyltistä selviää, että "haastattelua" on ollut tekemässä neljä ihmistä ja kuvaaja.

Tietysti kaivoin heti muistikirjan esiin ja kirjasin tuon repliikin. Minua vanhempi nainen, jolla myös oli muistikirja, kysyi, teenkö minäkin lehtijuttua. Sanoin, että en tee. Hän sanoi kirjoittavansa näyttelystä nostoa erääseen kulttuurilehteen ja olevansa vihainen. Kerroin olevani puoliksi samaa mieltä.

Näyttely, alaotsikoltaan "Jouko Turkan löytämiä kiviveistoksia", on Kuva/Tila -galleriassa (Merimiehenkatu 36, 00150 Hki, käynti sisäpihalta). Se esittelee Jouko Turkan omalta takapihaltaan Pirkkalasta esiin kaivamia kiviä ja hänen itse ottamiaan valokuvia näistä samaisista kivistä. Näyttelymonisteen mukaan kiviin pitää koskea ("Kiviin pitää koskea!"). Sen ovat kuratoineet Jouko Turkka, Jaakko Ruuska, Pekka Kantonen ja Esa Kirkkopelto.

Wikipedian mukaan Pirkanmaan kallioperä on Euroopan vanhinta. Se sisältää muun muassa kiillegneissiä, fylliittiä, kiilleliusketta ja dioriitteja. Viimeisin näistä on se kivilaji, johon Hammurabin laki muinoin kaiverrettiin. Turkan löytämät veistokset lienevät sitä vastoin tavallista graniittia. En tunne geologiaa, mutta graniitti on käsittääkseni tuiki tavallista. Kääntelin möhkäleitä, joita oli pantu esiin isoille pöydille. Aavistin, että näyttely tahtoo haastaa kävijän ajattelemaan kuin Turkka, siis löytämään kivistä muotoja ja merkityksiä, ehkäpä lopulta kokonaisia maailmanselityksiä. "Tässä ovat maailman ensimmäiset biseksuaaliset ihmiset!" hihkaisee Turkka erästä kimpaletta näyttäessään.

Olemme tekemisissä siis tietäjän, shamaanin tai profeetan kanssa. Videoilla on äänessä poikkeushenkilö, jonka koko elämä on ollut ehdoton: vision tulva, joka on uomistaan pursuillen hedelmöittänyt tämän maan köyhää sielua jo vuosikymmenien ajan. Videoilla näemme näkijän, jonka henki on viimein yhtymässä kaikkeuteen, lopulliseen ja loputtomaan. Hän ei löytänytkään perimmäistä totuutta teatterista vaan erikokoisista kivistä. Niissä on kaikki tieto. Niissä on paljon enemmän kuin meissä. "Tässä on nukkuva leijona. Tässä on kahdeksankymmentäkahdeksan paviaania."

Paitsi: ei ole. Ne ovat kiviä, ja videoita katsellessani tunnen ennen kaikkea sääliä. Seitsemänkymmentäyksivuotias mies puhuu sekavia kiihtyneessä tilassa, kurjassa, sotkuisessa mökissä. Häntä on mahdoton ymmärtää, ja hätäännyksen terästä, pronominien tulvasta ja lauseiden katkeilusta aistii ettei hän aivan ymmärrä itsekään itseään, vaikka yrittää kaikkensa. Neljää haastattelijaa ei videoilla näy. Ehkä ne polttavat tupakkaa korkeassa heinikossa ja vain kuvaaja on huoneessa. Tai ehkä ne hyörivät koko ajan ympärillä, mutta lopullisesta filmistä heidät on leikattu pois. Joka tapauksessa: mikä yksinäisyys! Olkoonkin, että tämä mies on ollut pelätty ja kunnioitettu. Nyt hän on aivan toinen mies: Nebukadnessar autiomaassa.


Mielipiteeni ensimmäinen puolikas on se, että "Tunnistan leijonan" on hyväksikäyttöä. Sitä ei ole vaikea perustella. Tarvitsee vain katsella Turkkaa ja seurata säälintunnettaan. Vaihtoehtoisesti voi ajatella, millainen näyttely olisi ilman elokuvia. Kokoelma kiviä. Sitä katsoisi ehkä konseptualistisena taide-esineen kyseenalaistuksena, ei hirveän omaperäisenä tai kiinnostavana. Vai montako raitiovaunupysäkkiä sinä jaksaisit sellaisen näyttelyn takia matkustaa?

Kun tulin galleriaan, siellä oli aivan tyhjää. Kukaan ei ollut katselemassa kiviä eikä kääntelemässä niitä käsissään. Tunnelma oli varsin epäinspiroitunut. Ainoastaan eräs vanha mies kiersi tilaa, mutta hänkin ajatteli muuta: hän huomautti minulle, että ikkunasta näkyy Telakkapuistoon, ja että puiston nurkassa olevan patsaan teoskyltti on kiinnitetty ikkunanpieleen. Se on Matti Hauptin "Kohottava voima" vuodelta 1962. Minustakin se on vaikuttava veistos, kävelen sen ohitse usein. Maapallon ympärille kiedotut pronssista valetut köydet ovat juuri jännittymäisillään. Saako ihminen nostettua maailman harteilleen? Siinä on lujuuden ja liikkeen ristiriita: dynamiikkaa.

Menin projektorihuoneeseen vasta lopuksi. Siellä olikin kymmenen ihmistä aivan lumoutuneena katsomassa elokuvaa! Selvisi välittömästi, että elokuva tekee koko näyttelyn, sillä se paljastaa kikan, jolle kaikki perustuu: tässä on kyse kuuluisasta miehestä, muistamisen arvoisesta uroosta. Hän on kiehtova kuin Nietzsche tai Hölderlin!

Paitsi että peruuttamattomasti harhojen ja pakko-oireiden valtaan joutuneita tai vain läpeensä omalaatuisia ihmisiä on muutenkin todella paljon. Eräs mies raitiovaunussa kertoi minulle, että olen robotti ja niin on Paavo Väyrynenkin. Monet helsinkiläiset tuntevat sen punatakkisen naisen, joka pummaa lanttia rautatieasemalla, Aleksanterinkadulla ja Kluuvin kulmilla. Hänellä on henkilökohtainen, tunkeileva tapa kutsua: "Hei, sinä nuori herra, anna minulle rahaa... ei tämä riitä, kyllä sinä voit antaa enemmänkin." Kerran näin, miten kaksi laitapuolen kulkijaa ryösti hänet rautatientorilla. Sitten on se mies, joka rullaluistelee pikkuhousuisillaan kesät läpeensä. Ja Uuden Englannin Nahkamies.

Oikeastaan näitä ihmisiä ei pitäisi rinnastaa toisiinsa. Heitä yhdistää vain se, etteivät he ole koskaan olleet kuuluisia. Tai on heillä omanalaisensa maine: heitä pääsee näkemään kaupungilla. Onko heidän näkemisensä siis taidetta? Jos heitä kuvaisi videolle ja näyttäisi sen videon galleriassa, niin olisiko sitten? Vai olisiko se hyväksikäyttöä jopa siinäkin tapauksessa, että he itse haluaisivat sitä? Saattaa olla, että yritän provosoida liikaa. Hölderlinhän oli tuottoisa elämänsä loppuun saakka, ja vasta torninsa huipulla hän teki kiinnostavimman löytönsä: "Pallaksch, pallaksch". Sanaparin, joka on täydellinen sekoitus kreikkaa ja saksaa. Mitä haittaa, ettei se tarkoita mitään, jos siinä kuitenkin on kaikki, mihin Hölderlin pyrki?

Ja rullaluistelijamiehellä on kuulemma oma blogi, mikä on ehdottomasti valppaan tietoisuuden merkki. Katson kuitenkin, että lehtijuttua tekevällä naisella on oikeus olla närkästynyt, ja toivon hänen ilmaisevan sen terävästi.


Mielipiteeni toinen puolikas on edelliselle vastakkainen. Se, että jollakulla on "oikeus" olla närkästynyt siitä, mitä hän pitää jonkun toisen, kommentointia varten tavoittamattoman henkilön hyväksikäyttönä, on nurinkurisesti sanottu. Niin voi sanoa vain poliittisen korrektiuden puitteissa, mutta joissakin toisissa kulttuureissa Turkan tapaisia hahmoja pidetään pyhinä. Venäläisissä kaupungeissa ovat harvassa ne kirkot, joiden pihalla ei joku änkyttävä hahmo olisi pyytämässä almua ja tarjoamassa vastineeksi outoa viisautta, apokalyptisia tiedotteita ja seurakunnan teehetkien aikatauluja.

Joskus, kun olin nykyistä melankolisempi, ajattelin, että hulluja on oikeastaan paljon enemmän kuin terveitä, ja että koko yhteiskuntamme perustuu joka puolella nähdyn ja koetun hulluuden kieltämiseen. Tukahduttamiseen, ja että tukahdutetun esiin tuominen on sallittua vain hyvin hallitusti, esimerkiksi taiteen tai nyrkkeilyn keinoin. Olen lukenut vähän psykoanalyysia ja käsittääkseni egopsykologian kannattajat ajattelevat jotenkin näin. Joka tapauksessa seisoin silloin Pasilan aseman laiturilla ja teeskentelin soittavani jollekulle, mutta oikeasti puhuin näitä asioita itselleni nauhuriin. Älypuhelin piti yllä normaaliutta.

Siispä se närkästys, sääli ja ahdistus, jota "Tunnistan leijonan" minussa herättää, johtuukin siitä, että joudun äkkiarvaamatta kasvokkain tukahdutetun kanssa. Turkan kiiluvasilmäinen esitelmöinti iskee suoraan egon alle, ja se tuntuu pahalta. Onhan hänen puheillaan kiistatta oma sisäinen logiikkansa, ja lisäksi hänellä on entinen karisma tallella. Hänen äänensä kantaa, hänen ärränsä järisevät. Mitään turvallista, yhteiskuntajärjestyksen mukaista hän ei kuitenkaan sano, eikä hänen kanssaan voi kommunikoida muuten kuin hänen omilla ehdoillaan. Tällainen paljas kohtaaminen tukahdutetun ja kielletyn kanssa on tietenkin mahdollinen vain taiteessa, ja siksi "Tunnistan leijonan" on voimallista taidetta. Nykytaiteelle tyypillisesti tältäkin teokselta (sillä nyt siitä on pakko puhua teoksena) puuttuu tekijä; se (sillä kun siitä alkaa puhua teoksena, ei voi enää sanoa "hän") on puhtaasti esillä, ja kaikki ajatukset, tuntemukset ja tulkinnat syntyvät kokijassa. Siksi ne ovat vaikeita ja väistämättömiä tuntemuksia.


Mielipiteeni ensimmäinen puolikas johtaa teoksen torjuntaan ja tuomitsemiseen, mutta ylläpitää järjestystä ja hyvää tapaa. Se on normaaliuden vaatimista, sillä kaikessa muussa on vaarana, että joku loukkaantuu. Mielipiteeni toisesta puolikkaasta puuttuu selkeä moraalinen ulottuvuus, mutta se johtaa syvempiin kysymyksiin ainakin yksilötasolla. Teoksen kohteen se etäännyttää ja välineellistää ja kokijasta se tekee puolisolipsistisen keskusteluautomaatin, jolle oma reaktio ja oma tunne ovat ainoa lähtökohta. Voin hyvin nähdä itseni jauhamassa tästä baarissa; keskustelu olisi varmasti stimuloiva ja päättyisi hedelmällisiin erimielisyyksiin. Vähän samoin kuin Ylioppilaslehden kakkajuttu. Toisaalta kykenen näköjään olemaan hedelmällisesti eri mieltä myös itseni kanssa.

Haluaisin viedä tätä vielä enemmän uskonnollisen kysymyksenasettelun suuntaan. Se edellyttäisi ehkä Kierkegaardista puhumista ja samalla se etäännyttäisi itse aiheesta. Joka tapauksessa on rationaalista kyseenalaistaa näyttelyn etiikkaa, kun se ja sen kolme tervettä kuraattorimiestä ratsastavat yhden sairaan miehen maineella ja esittelevät sairaan miehen lisäksi lopulta vain pelkkiä kiviä. Että Turkka itse olisi joskus saattanut olla tällaisesta innoissaan ei ole mikään puoltoargumentti.

Sen sijaan näyttelyn esittämien asioiden kohtaaminen pakottaa rationaalisen ihmisen yrittämään esijärjellistä, numeenista ajattelua, elottomien esineiden näkemistä tietoisena. Sellaistahan taide muutenkin on. Yleensä elottomiin esineisiin vain liittyy se rauhoittava tieto, että niissä on jokin merkki tekijästä, toisestakin tietoisuudesta.

Näyttely voi myös herkistää ja riisua ylimielisyyttä myötätunnon tieltä. Mielestäni Turkan viimeisen lauseen hienojakoisuus ja sanat "merkillisistä syistä", kertovat puhtaasta tietoisuudesta, joka on jossakin houreiden takana. Se on hyvin, hyvin inhimillisesti ja viisaasti todettu, eikä sen merkitys riipu millään tavalla siitä, onko puhuja terve vaiko sairas. Siksi olen iloinen, että Jouko Turkalle suotiin viimeinen sana.


Lisäys: Pahoittelen, jos tässä on asiavirheitä. En esimerkiksi oikeasti tiedä, olivatko ne kivet graniittia, tai ovatko näyttelyn kuraattorit terveitä. En halua spekuloida näillä asioilla.

Lisäys: Se lehti, johon minua vanhempi nainen, kirjoitti juttua, on Taide-lehti.

Lisäys: Eikö terveen aikuisen ihmisen pitäisikin olla velvoitettu kohtaamaan vaikeita asioita? Eikö häntä pitäisi kohtuullisen turvallisissa olosuhteissa aika ajoin koetella tilanteilla ja ilmiöillä, jotka kiertävät rationaalisen ajattelun puitteet? Kukaan ei ole tylsempi ja vaarallisempi kuin sellainen, joka kuvittelee analysoineensa kaiken puhki.

5 kommenttia:

  1. Kiitos. Vaikuttava, tarkka, kiinnostava, perusteellinen ja täsmällinen teksti. Parasta taidekritiikkiä aikoihin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos vaan! Hauska kuulla, että teksti välitti sisältönsä.

    VastaaPoista
  3. "Mielipiteeni ensimmäinen puolikas johtaa teoksen torjuntaan ja tuomitsemiseen, mutta ylläpitää järjestystä ja hyvää tapaa."

    Enemmänkin. Mielipiteesi ensimmäinen puolikas väittää, että hullu ei voi olla taiteen tekijä, subjekti, vaan pelkkä hyväksikäytetty, objekti. Se rajaa taiteen maailman "terveiden" maailmaksi.

    Jos Turkka on hullu ja hullu Turkka haluaa tehdä näyttelyn, pitäisikö se estää? Ketä tai mitä silloin suojellaan ja miltä? Suojellaanko Turkkaa vai sittenkin jotain tekijyyden myyttiä? Että taiteilija aina hallitsee taidettaan eikä toisinpäin? Että taiteilija aina tietää, mitä tekee?

    "Joka tapauksessa on rationaalista kyseenalaistaa näyttelyn etiikkaa, kun se ja sen kolme tervettä kuraattorimiestä ratsastavat yhden sairaan miehen maineella ja esittelevät sairaan miehen lisäksi lopulta vain pelkkiä kiviä. Että Turkka itse olisi joskus saattanut olla tällaisesta innoissaan ei ole mikään puoltoargumentti."

    Jos se olisi puoltoargumentti, tarkoittaisi se sitä, että hullun Turkan itseilmaisulla ei ole arvoa kuin sitä kautta, mitä terve Turkka olisi siitä ajatellut.

    Esitelläänkö näyttelyssä oikeastaan kiviä ja hullua miestä vai sittenkin sitä, mitä hullu mies kivistä ajattelee? Hullun miehen ajatukset ovat eri ajatuksia kuin katsojan. Mutta eikö näin ole aina? Milloin taide on niin läpinäkyvää, että katsoja ajattelee samat ajatukset kuin tekijä?

    Jos katsojalla on tahtoa, hän voi myös kurottaa kohti Turkan ajatuksia, yrittää lukea kiviä kuin Turkka. Jonkinlainen kauneuskin on siinä näkemisen tavassa läsnä. Kaksivuotias tyttäreni näkee miltei jokaisessa nakertamassaan leipäpalassaan eläimen tai äidin ja vauvan. Turkka näkee kivissä eläimiä ja äitejä ja lapsia ja lisäksi vielä väkivaltaa, mutta silti jotenkin lapsenomaisesti, kuin olisi tullut lapseksi jälleen.

    "Tunnistan leijonan" kysyy niin paljon hyviä kysymyksiä, että sen on pakko olla hyvä näyttely. On se toki moraalisesti arveluttavakin, mutta taide on.

    VastaaPoista
  4. Tämä oli hyvä, joten pitää varmaan käydä katsomassa. Tykkäänkin kivien lääppimisestä, silloin tällöin jopa nuolaisen kiviseiniä, yksi turvallisen selväjärkisyyden etuisuuksista.

    VastaaPoista
  5. Nebukadnessariin viitaminen jää aina vähän puolitiehen.

    VastaaPoista